Hyvää uutta vuotta

Kävin tänään isompien tyttöjen kanssa leffassa.

Katsottiin Onnelin ja Annelin talvi..

Säikähdin omaa reaktiotani

kun kuvioihin ilmestyi Vaaksanheimon perhe vauvan kera.

Kyynel vierähti poskelle ilman ennakkovaroitusta..

Ei se ihan itkuksi kuitenkaan mennyt vaikka kyyneleitä jouduinkin muutaman pyyhkimään.

Vuoteen 2015 on mahtunut paljon surua ja tuskaa. 

Onnellisiakin hetkiä ollaan vietetty.. 

Mutta tällä hetkellä voimakkaimmin pinnalle nousee menetys.

Maaliskuussa 2015 sain alkuraskauden keskenmenon ja lokakuussa 2015 menetettiin Tiinu.

Onnenhetkiin kuuluu lasten nauru ja iloiset silmät..

Niiden avulla minä tarvon tässä eteenpäin.

En tee uudenvuoden lupausta..

Tai no tavallaan..

lupaan tehdä parhaani asioissa joihin ryhdyn.

Ja taisin kuitenkin luvata lähteä mukaan sokerittomaan tammikuuhun...

se tulee tarpeeseen koska on tullut mussutettua vähän liikaa herkkuja.

Ryhdyn myös jälleen lenkkeilemään, koska rakastan sitä. 

Ja varaan tatuointiajan täydentääkseni selkäni tatuointia. 

Tämän lisäksi olemme lähettäneet toiveen pienokaisesta..

Voi kun meille suotaisiin se onni, että saataisiin pienokainen elävänä syliin asti.

Toivon kaikille blogini lukijoille onnellista uutta vuotta 2016.

Miksi en minä?

En ole enää koko aikaa surullinen

pystyn elämään suhteellisen normaalia elämää,

vaikka helppoa se ei ole.

Minusta ei näe päällepäin tuskaani,

eikä se tuska kyllä enää täytä koko sydäntä.

Sille on oma paikkansa sydämessä.

Niin kummallista kuin voi olla.. 

siihen tuskaan liittyy kauniitakin asioita

muisto omasta lapsesta.

Ehkä joskus koittaa se päivä, 

kun minun ei tarvitse puhua menetyksestä enää niin 

vahvan sanan kautta kuin TUSKA.  

Uusi vuosi lähestyy, minulla on ollut jo hetken sellainen tunne,

että tarvitsen puhtaan pöydän mistä aloittaa. 

Haluaisin poistaa elämästäni kaiken turhan,

haluaisin tuntea olevani tasapainossa. 

Seesteinen. Sitä minä etsin ja tarvitsen.

Kunpa voisin vain päättää, että nyt kaikki on hyvin.

Viime aikoina olen pettynt itseeni moneen kertaan.

Olen tuntenut kateutta ja katkeruutta, jopa vihaa toisia kohtaan.

Heitä kohtaan joilla asiat on hyvin ja toiveet toteutuu.

En haluaisi tuntea niin.. haluaisin olla onnellinen heidän puolestaan..

miksi ei voisi vain päättää niin? Kun osaisi katsoa asioita niin,

että toisten elämä on erillinen omasta. Ei saisi verrata.

Kuka loppujen lopuksi tietää, mitä kaikkea toinen on elämässään kokenut.

Ehkä juuri hän on ansainnut sen suuren onnen.. 

Vaikka kuinka yritän ajatella näin..

palaan aina siihen, että miksi minun piti kokea näin suuri menetys?

Joku viisas, samankaltaisen surun kokenut, on kääntänyt kysymyksen niin päin

että miksipä en juuri minä? 

Itse en kai ole surutyössäni vielä niin pitkällä että voisin ajatella noin päin. 

Näistä asioista juttelin tänään ystäväni kanssa..

Ehkä nään asiat taas aavistuksen valoisammin.

Kaksi kuukautta

Kaksi kuukautta siitä kun menetimme sinut.

Ikävä. 

Hengittäminen on yhä raskasta..

Odotan hetkeä, 

jolloin huomaan,

että hengittämisen eteen ei tarvitse ponnistella.

Suru.

Kun on kokenut suuren menetyksen
Kaipaa rakkautta enemmän kuin koskaan.

Kai se on tapa yrittää peittää tyhjiö sydämmessä. Rakkaus on kuin särkylääke suruun. Sitä saatuaan voi hetken hyvin, mutta kun vaikutus lakkaa, kipu ja tuska palaa.

Raastava ikävä

Kyyneleet virtaa poskilleni,

itken suruani ja kaipaustani

Joulun aika on varmasti vaikeaa jokaisen lähesien menttäneelle,

erityisesti jokaiselle, joka on menettänyt lapsensa. 

Ja uskon, että mitä pidemmälle raskaus olisi edennyt,

sitä tuskallisempi menetys olisi. 

Usein ajattelen niin, että he jotka ovat menettäneet lapsen vasta syntymän jälkeen,

eivät anna oikeutta surra, sanovat,  että minun suruni on pientä heidän suruunsa verrattuna.

Eräs ystäväni sanoi kuitenkin, että vertaistukiryhmissä tällaiset ihmiset ovat ottaneet osaa suruun

samalla tavalla, sanoneet, ovat pahoillaan siitä, että yhteisiä muistoja lapsen kanssa ei ehtinyt muodostua. Heillä on muistoja elävästä lapsesta, ehkä kokemuksia hänen kanssaan jne. 

Minä taas ajattelen niin, että jos minulla olisi muistoja ja kokemuksia Tiinusta.. en selviäisi ikinä. 

Ehkä juuri siksi ajattelen niin kuin ajattelen.. että minun suruni on pienempi kuin heidän.. 

Tunnen että, joskus pääsen eteenpäin. Tänään vain ei ole se päivä.

Kuljet aina sydämessäni.

Kaipaan sinua

Tiinu on todella poissa..

hän ei palaa luoksemme.

Edes 3-vuotiaan optimismi ei tuo pientä takaisin.

Tuntuu, että elän jonkun muun elämää..

työnnän menetyksen kauas pois minusta..

ja kun uskallan taas ajatella ja käydä asiaa läpi,

tulee itku ja suuri kaipuu.

Lohduttomuus siitä, että en todellakaan tule saamaan

häntä enää koskaan syliini. Hän on kuollut, ihan oikeasti.

Olen miettinyt, että mitä vastaan ihmisille, jos minulta kysytään montako lasta minulla on?

Jos sanon 5 pääsen helpolla, mutta tunnen kieltäväni Tiinun. Jos sanon 6, pitääkö minun 

kertoa siitä että yksi lapsistani on taivaassa? 

Muutama viimeinen päivä on taas ollut vaikeita.. minua alkaa ahdistaa tilanteissa, joissa 

en ole ennen sitä kokenut. Mieliala ei myöskään ole kohonnut kovinkaan, hermot on edelleen kireät, väsyn helposti ja olen äkäinen. Mietin paljon kuolemaa, pelkään läheisten menttämistä ja nään painajaisiakin siitä. 

Patologin lausunto ja hartaustilaisuus

Torstaina koitti se päivä, jota olin odottanut ja pelännyt. 

Toivonut parasta, pelännyt pahinta. 

Pahanlaatuinen teratooma, vei meidän Tiinun hengen.

Kasvain oli tunkeutunut osittain aivoihin ja nenäonteloihin.

Se oli masiiviinen ja mitään ei olisi voitu pienen hyväksi tehdä.

Tiinu olisi menehtynyt hetkenä minä hyvänsä kohtuuni.

Kasvaimen sijainnillakaan ei ollut merkitystä, koska se olisi ehtinyt kasvaa

niin isoksi ettei mitään olisi ollut tehtävissä.

Kun tämänlaatuinen kasvain todetaan sikiöaikana se on lähes poikkeuksetta

pahanlaatuinen ja elinennuste on huono/olematon. Tällaiset kasvaimet voidaan huomata

myöhäisilläkin viikoilla vasta.. ja tämä voisi tulla vasta syntymän jälkeenkin,

mutta silloin asialle pystyisi ehkä jotain tekemäänkin.

Tiinu oli koromosomeiltaan täysin terve tyttö. Vastasi viikkoja ja vartalo oli täydellinen.

Kasvaimen vuoksi sydän oli pettämässä ja jossain väliseinässä oli laaja aukko.

Voi kuinka olisin toivonut, että vika olisi ollut vain sydämessä, silloin meillä olisi ollut toivoa.

Näiden  tulosten jälkeen sellainen entä jos sittenkin olo on hävinnyt. Mitään ei ollut tehtävissä,

minä en toimillani tai teoillani ole vaikuttanut sen syntyyn.. se on ollu olemassa aina.. solutasolta lähtenyt liikkeelle ensin hitaasti ja sitten kasvanut räjähdysmäisen nopeasti. 

Kasvain ei ole millään tavalla perinnöllinen ja se on huojentavaa.

Tänään kävimme kappelissa hartaustilaisuudessa Tiinun muistoksi. Pappi puhui kauniisti. Hän luki psalmista 139 otteen, joka sai silmäni kostumaan.

                                                                                       Sinä olet luonut minut

sisintäni myöten,

äitini kohdussa olet minut punonut.

Minä olen ihme,

suuri ihme,

ja kiitän sinua siitä.

Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,

minä tiedän sen.

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,

muotoni kuin syvällä maan alla,

mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,

sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.

Ennen kuin olin elänyt päivääkään,

olivat kaikki päiväni jo luodut.

Ikävä on kova. 

Raskas mieli

Ahdistuskohtauksia tulee useamman kerran päivässä 

Paniikkiin asti ne eivät ole onneksi menneet. 

Kohtauksen eivät sinänsä ole uusia asia minulle,

olen kärsinyt niistä ennenkin ja minulla on ollut lääkitys niihin.

Tällä hetkellä en syö lääkkeitä, mutta se voi olla edessä.

Torstaina meillä on odotettu jälkitarkastusaika perinnöllisyyspolille.

Toivottavasti emme saa enää huonoja uutisia.. tarkoitan lähinnä sitä,

että ei olisi kyse mistään perinnöllisestä vaan onnettoman huonosta tuurista.

Kateus ja katkeruus on alkanut nostaa päätään.

Koen suurta vääryyttä siitä, että mentimme pinen tyttäremme.

Minun pitäisi olla raskaana, mahan pitäisi kasvaa, se olisi jo vähän tiellä..

potkut tuntuisivat selvästi ja pahoinvointikin olisi jättänyt rauhaan.

Olen kateellinen raskaana oleville, heille jotka plussaavat.. heille joilla on pieni vauva..

Koen edelleen olevani erillä planeetalla mieheni kanssa.

Yritän ymmärtää hänen reaktionsa,

mutta välillä ihan suututtaa, kun menetys ei kosketa häntä niin syvästi kuin minua.

Ihmiset ympärillä ovat jatkaneet elämää,

eivät enää kysy miten voin..

Minuun sattuu edelleen..

suren edelleen,  vaikka sitä ei nää.

Mietin pientä Tiinuamme päivittäin..

joskus silitän vatsaani haikealla mielellä.

sinun piäisi olla siellä.

Kuukautisenikin alkoivat jo. 

Se on sinänsä ihan hyvä juttu.

Vajaa kaksi viikkoa jälkivuodon loppumisen jälkeen alkoi menkat.

Keho herää kaiken jälkeen..

Toivomme, että tulisin pian uudelleen raskaaksi.

Tuntuu hyvältä ja toiveikkaalta ajatella, 

että sisälläni alkaisi kasvaa uusi elämä.

Ehkä vähitellen voin alkaa kirjoittaa taas yrittämisestäkin,

nyt se on vielä liian tuskallista.

Uusia näkökulmia

Minua ei ole koskaan ennen nukutettu..

En ole koskaan ennen menettänyt niin paljon verta,

en ole ennen saanut verensiirtoa..

en ole koskaan ennen kokenut sellaista voimattumuutta

ja syvää väsymystä kuin kyseisten komplikaatioiden vuoksi.

Siihen olotilaan lisättynä cytotecien aiheuttama horkka ja tärinä..

Maailmani oli sillä hetkellä hyvin pieni..

En jaksanut edes surra, enkä ajatella.. enkä olla olemassa kenellekään.

Tänään tajusin, että minulle olisi voinut käydä huonosti..

menetin lapsen, mutta lapseni olisivat voineet menettää pikkusisarensa lisäksi äidin,

mies lapsen ja vaimon.

Vaikka elämä on tällä hetkellä kovin raskasta ja synkimpinä hetkinä

oisin halunnut kuolla.. tänään olen onnellinen siitä, että olen olemassa.

Step by step

Opiskelu on vienyt kaiken aikani.

Onkohan tämä nyt sitä surun hukuttamista työhön?

Kolmen viikon rästihommat aiheuttavat paljon stressiä ja työtä.

Ei mene kuitenkaan päivääkään etten ajattelisia Tiinua.

Joka päivä, tulee se hetki jolloin kyyneleet pyrkivät ulos..

rintaa puristaa ja tuntuu että henki ei kulje. 

Joulukuun aikana saavutetaan eräänlainen etappi, 

kun on jälkitarkastus perinnöllisyyspolilla ja Tiinun siunaustilaisuus,

mutta surutyö ei ole valmis.

Hyväksyminen on edelleen vaikeaa. 

Sydämessäni asuu suru ja kaipaus,

on äärimmäisen vaikea hyväksyä, että tulen kantamaan tätä asiaa

lopun elämää mukanani.

Painolasti tulee kevenemään ja onkin keventynyt jo,

mutta se ei katoa koskaan.

Mieliala on edelleen vaihteleva..

saatan nauraakin välillä.. ja on hetkiä jolloin ei satu ollenkaan..

on hetkiä jolloin olen koko maailmalle vihainen..

haluan paeta ja piiloutua kaikilta.

On surun hetkiä ja pelkoa.

Olen pettynyt edelleen itseeni..

suutun helposti. loukkaannun helposti..

hermot on olemattomat ja uskokaa huviksenne t

ässä taloudessa sitä pitkää pinnaa tarvitaan.

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten pysty täysin iloitsemaan

lapsistani. Rakastan heitä, mutta suru on vielä sen verran tuore, 

että se vie ilosta osansa.. 

Askel askeleelta kuitenkin pääsen eteenpäin..

Uskon ja toivon valoisampaa seuraavaa vuotta.

Vuosi 2015 on ollut niin kovin raskas.

Tänään lapset piirsivät ja pyysin 3-vuotiasta piirtämään perheemme.

Pyysin että piirrä äiti ja isi, ja meidän 5 lasta.. hän lisäsi itse listaan

"Ja meidän Tiinu"

Mustaa

En ole ikinä ajatellut / tiennyt kuinka laajalla skaalalla tunteet voi heitellä lyhyenkin ajan sisällä. 

Eilen mieleni oli ihan musta.. Tunsin epäonnistuvani kaikessa.. tunsin olevani maailman huonoin äiti.

Pinna oli kireällä ja lapsille tuli ärähdettyää pienestäkin.. Olin itsellenikin niin vihainen, etten muista

koskaan ennen olleeni.. Väsymyksen määrä oli myös jotain uskomatonta.. Jossain vaiheessa iltaa olin varma, että kaikkien on parempi ilman minua. Lapsetkaan eivät tarvitse äitiä, joka on pahalla tuulella koko ajan.. tunsin olevani epäonnistunut elämässä. Tätä on  vaikea kirjoittaa, mutta hetken.. PIENEN hetken, mietin että haluaisin kuolla pois.. säikähdin omia ajatuksiani ja pillahdin itkemään.. vasta tänään sain sanottua miehelle kuin synkäksi mieleni eilen meni.. 

Tänään on ollut vähän parempi päivä.. herkkä olo.. edelleen tunnen epäonnistuneeni äitinä ja ihmisenä.. eräs opettaja tuli neuvomaan minua tehtävässä, jossa olin tehnyt virheen.. en pyytänyt apua.. ja kun hän osoitti, missä tein virheen koin taas olevani maailman huonoin ihminen.. lopputunnin sain nieleskellä kyyneleitä ja pidätellä itkua.. 

Elämä tuntuu niin kovin raskaalta ;( 

Tuhkaa

Väsymys tuntuu pohjattomalta.

Tehtävät on vaikea saada tehtyä. 

Kaikki asiat, jotka menee pieleen, suututtaa..

Tänään oli sen verran monta sattuman summaa, 

että paniikkikohtaus ei ollut kaukana.

Itku on ollut taas todella herkässä.

Olin papin kanssa yhteydessä 

ja hän oli selvittänyt, että meidän Tiinu

on jo Uurnahaudassa, lopullisessa lepopaikassaan.

Kuljin tänään 2 kertaa bussilla hautausmaan ohi,

enkä säästynyt kyyneleiltä. 

Tulemme pitämään pienen hartaustilaisuuden Tiinua

kunnioittaen. Koen sen tärkeäksi, että lapsetkin

pääsevät hyvästelemään pikkusiskonsa.

Ehkä sen jälkeen minäkin hyväksyn tapahtuneen.

Ystävä toi minut eilen käpy-tapaamisesta kotiin.

Puhuttiin siitä kuinka suru aaltoilee.. toisena päivänä

voi elää ihan normaalia elämää ja toisena kaikki tuntuu ylivoimaiselta.

Hän sanoi hyvin, että aivotkin tarvitsevat lepoa suremiselta..

Juuri siitä on ollut ilmeisesti kyse kun useampi päivä meni hyvin..

Nyt kaikki tuntuu epäreilulta ja itku tulee missä tahansa... 

Surun ja kaipauksen määrää lisää maalikuussa keskenmennään raskauden laskettu aika.

20.11.2015 olisi ollut se päivä. 

Kaksin verroin surua ja tuskaa.

Sterssiä, väsymystä ja treffejä

Palasin perjantaina kouluun ja se tuntui hyvältä.

Mutta nyt kun katsoo työmäärää, minkä minun on tehtävä itsenäisenä,

se tuntuu mahdottomalta. 

Ahdistun siitä, kun pitää itsenäisesti opiskella ja oppia asiat..

Kaikki on uutta ja joudun tekemään paljon töitä.

Eikä jatkuva väsymykseni auta asiaa..

Voisin nukkua koko ajan..

Ruokahaluni on myös kadonnut,,

Sanovat että kumpainenkin voi olla osa surutyötä..

Kaikki kokevat ja työstävät surua eri tavalla.

Jotain iloa tämän surun keskelläkin on ollut..

Pääsimme mieheni kanssa tänään terffeille ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen.

Sen mahdollisti se, että ystäväni antoi leffaliput ja lapsenvahtikin 

ilmestyi niin kuin tilauksesta.

Kävimme katsomassa Napapiirin sankarit 2 ja olihan se hauska..

nauroinkin muutaman kerran. 

Ja oli hyvä syy laittautua nätiksi.. 

En meikkaa yleensäkään paljoa.. viime aikoina en ollenkaan..

Tässä aika perusmeikki minkä yleensä teen jos meikkaan.. 

Hiukseni ovat luonnostaan taipuisat ja laineet syntyi helposti kun

kostutin hiuksia ja rutistelin kasaan.

Leffan jäkeen menin käpytapaamiseen.

Oli jotenkin merkittävää huomata kuin samoja tunteita osa oli käynyt läpi..

Varsinkin se kun minulla on ollut tarve surra yksin..

en ole halunnut olla kontaktissa ystäviin..

ja joku toinen oli kokenut samoin..

Tiinun menettämisetsä on nyt 24 päivää..

Suru ja kaipaus asuu sydämessäni.

Psykologi

Tänään oli odottamani psykologin käynti. 

Mukana oli myös oma terveydenhoitajani neuvolasta.

Käytiin läpi mitä tapahtui ja miten asiat eteni.

Puhuttiin synnytyksestä ja komplikaatioista.

Puhuttiin siitä miten minä koen asiat ja mitä tunnen,

miten jaksan ja mikä tilanne on kotona. 

Puhuminen tuntui hyvältä.

En ole vieläkää päässyt eroon siitä tunteesta,

että suruani vähätellään, minulle ei anneta oikeutta surra.

Kliinisesti ajateltuna meidän Tiinu on vain raskaudenkeskeytyksen tulos,

ei lapsi. Se sattuu kovasti.. Olen myös miettinyt, olisiko pitänyt odottaa 

muutama viikko, että olisi ollut rv22 täynnä, asiaan olisi suhtauduttu eri tavalla.

Tiinu olisi saanut virallisen nimen, henkilötunnuksen, hautajaiset ja kaikki.

Mutta en tiedä olisinko pystynyt kantamaan lasta sisälläni 3 viikkoa tietäen,

että menetämme hänet.

Pyskologi kysyi syytänkö itseäni tapahtuneesta.

Ei.. en ole vielä syyttänyt, mutta tiedän että se on mahdollisesti edessä.

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä ja taidan sen kieltää välillä. 

Ajattelen edelleen usein, että se tapahtui jollekin toiselle.. havahdun kyllä kuvitelmistani

ja tajuan ajattelevani meidän omaa menetystämme.

1. Suru

2. Musertava suru

3. Käsittämätön suru

4. Lamauttava suru

5. Tuska ja epätoivo

6. Loppumattoman surun hyväksyminen

On aivan totta, että tästä tuskin ikinä pääsee täysin yli. Menetyksen kanssa oppii elämään ja suru muuttaa muotoaan.. Se ei ole enää raastavaa ja tuska ei ole läsnä joka hetki. Ajatus ikuisesta kaipauksesta ja surusta sydämessäni on pelottava. Mutta se on hyväksyttävä. Tiinu ei palaa takaisin.

Psykologi ehdotti, että pitäisimme vielä oman perheen kesken siunaustilaisuuden Tiinulle Uurnalehdossa. Sinne voisi pyytää papin.. ehkä sen jälkeen kokisin, että Tiinu saa arvostusta 

ja kunnon hyvästit.

Psykologin mnukaan olen suruprosessin alkuvaiheessa.. niin uskon itsekin..

Tänään näin valoa surunkin keskellä.

Ensimmäistä kertaa tunsin, että minä selviän tästä..

Se on paljon..

Koska ajatukset ovat olleet hyvin synkkiä..

Kun minut nukutettiin kaavintaa varten, sisintäni riipi sanoinkuvailemattoman paljon..

pienen hetken toivoin, että en heräisi ollenkaan..

Mutta kun heräsin.. olin onnellinen, siitä että olen hengissä..

Olen äiti myös viidelle muulle tytölle..

Vaikka olisin halunnut Tiinun mukaan,

minulla on suurempi tehtävä maan päällä. 

Ei vieläkään

Sitä luulee olevansa jo surun paremmalla puolella,

kunnes kuulee sanat...

"Olen pahoillani"

Kyyneleet tulvahtaa samantien silmiin ja purskahdan itkuun..

en yleensä itke julkisesti.. en ikinä.. pystyn hillitsemään tunteeni niin

pitkään, että pääsen kotiin..

Tällä kertaa suru on niin iso, että sitä ei voi hillitä. 

Ehkä julkisesti itkeminen on syynä siihen etten oikein kykene ystäviäni tapaamaan. 

Kahden läheisen läsnäollessa olen itkenyt, he ovat itkeneet kanssani.
Jotenkin minulla on tapa pysyä kuoressani, vaikka olisin tutussa ja turvallisessa seurassa.. 

Pelkään itkeä niin, että joku näkee.. miten itkuni otetaan vastaan.. 

Kävin tänään neuvolan lääkärillä ja nuo haavat auki repivät sanat lausui terveydenhoitaja,

joka ei ollut edes omani.. olen hänen luonaankin asioinut usemman kerran ja hän on aidosti

välittävä lämmin ihminen.. hän oli oikeasti pahoillaan puolestani. Hän tarkoitti sitä mitä sanoi..

Pelkästään se jo koskettaa.. olen niin pelännyt sitä, että minulle ei annettaisi oikeutta surra.

Mutta ihmiset ympärille ovat antaneet surulleni tilaa. Olen siitä kiitollinen.

Lääkäri kirjoitti minulle 2 viikkoa sairaslomaa lisää. (diagnoosina määrittelemätön masennus ja raskaudenkeskytykseen liittyvät komplikaatiot.. eikö suru ole riittävä syy sairaslomaan?)  Oli tyytyväinen siihen, että psykologillekin oli varattu aika. Hän kirjoitti minulle nukahtamislääkkeeseen reseptin, jotta saisin nukuttua vähän paremmin. Ja sanoi, että jos 2 viikon päästäkään ei helpota, voitaisiin harkita jotain mielialalääkitystä tueksi. Toivon, että psykologinkäynnit auttaisivat, eikä tarvitsisi turvautua lääkkeisiin. Kai voin sen tässäkin myöntää, että 2011 söin mielialalääkkeitä masennuksen vuoksi ja ne kyllä auttoivat, mutta enemmän tässä on kyse siitä, että en taida osata käsitella suruani niin, että se helpottaisi.  

Lääkäri sanoi, että perinnöllisyyspoliklinikalla selviää jatkot sitten.. Ja kysyin jälkitarkastuksesta, kun siitä ei ole ollut vielä puhetta.. Hän sanoi että näissä raskaudenkeskytyksissä ei ole samalla tavalla jälkitarkastuksia kuin synnytyksissä..  Se karahti korvaani.. minähän synnytin lapsen.. ei häntä ostettu minusta pois, vaan minä synnytin hänet ja annoin enkeleiden viedä mukanaan. 

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä.

Välillä ajattelen että se todellakin tapahtui jollekin muulle,

ja kun herään omaan elämääni suru täyttää mielen tajutessani, 

että me mentimme Tiinun, ei kukaan muu.

3-vuotias puhui ruokapöydässä Tiinu-vauvasta..

kysyi nukkuuko Tiinu taivaassa.. 

Toivottavasti Tiinun on hyvä olla..

siellä on kumpikin pappani pitämässä huolta,

sekä lapsia rakasta Paula-tätini.

Vaikeita hetkiä

Kaikki tuntuu vieläkin epätodelliselta.

Miten meille kävi näin? 

Kiellänkö koko asian, miksi mieli taistelee niin kovasti vastaan?

Törmäsin tänään kaupassa yhteen parhaista ystävistäni. Hän halasi

ja vaihdettiin muutama sana. Minulla oli kiire, koska mies odotti autossa

nukkuvan 3-vuotiaan kanssa. En ehtinyt kauaa jutella. Sain tehtyä ostokset

ja menin autoon.. miehelle kerroin kehen törmäsin ja sain sanottua, että tuli

hurjan paha mieli.. purskahdin itkuun.. Ystävälläni on laskettu aika helmikuussa.

Hänen vatsansa on kauniisti pyöristynyt ja raskauden näkee selvästi.

En ole hänelle kateellinen, enkä katkera. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja onnea raskauden suhteen.

Kun katsoin hänen vatsaansa, se toi mieleen oman menetykseni. Se satuttaa edelleen kovasti.

Olen tietoisesti vältellyt keskusteluita ja viestettylyitä hänen kanssaan, koska hänen tilansa muistuttaa siitä, että en ole enää raskaana. Koimme menetyksen. En vain kykene vielä, koska tapahtumasta on niin vähän aikaa. 

Olemme olleet ystäviä jo yli kymmenen vuotta. Uskon, että ystävyytemme kestää, vaikka juuri nyt en pystykään häntä kohtaamaan. Hän on minulle hyvin rakas ja tärkeä, mutta nyt minun täytyy itse toipua. 

Anteeksi.

Painajaisia

Muutamana yönä menetys on tullut uniin.

Toissayönä menetin yhden isommista lapsista painajaisessani.

Koko amupäivän olin ahdistunut ja peloissani.

”Kauneimmilla lapsilla on siivet valmiina. 

Heidän ei kuulukaan astella päällä maan. 

Älä ole pahoillasi, vaikka enkelin syliisi saitkin, 

sen kauneudesta ei muu maailma pääse nauttimaan. 

Mutta sinä sait, 

sait etuoikeuden enkeliä katsella, 

rakkaudella saatella.”

Sanaton

Tänään ei löydy sanoja.

Menetyksen lopullisuus on  vaikea sisäistää.

Not today

Tänään on ollut vaikea päivä. Alakuloinen olo ja olen saanut todella taistella itkua vastaan. 

Kaipuu on kova, pala minua on särkynyt, jotain puuttuu. 

Neuvolan terveydenhoitaja soitti tänään, sen jälkeen kyyneleet ovat virranneet taas vuolaasti.

Hän puhui minulle kauniisti ja rohkaisevasti. Yrittää saada neuvolan lääkärille ajan, jotta saisin toipumisaikaa lisää. Sovimme myös, että hän varaa neuvolapsykologille ajan ja osallistuu itsekin istuntoon. Kerran aiemminkin olemme tehneet näin, silloin kärsin masennuksesta. 

Olen onnekas kun minulla on ollut koko lasten neuvola-ajan ihana, välittävä terveydenhoitaja. 

Ajatus siitä, että en tuntisi enää niin suurta tuskaa ja surua tuntuu kaukaiselta. Tiedän itsekin sen, että en ole tässä tilassa lopun ikääni. Mutta ei kukaan voi määrittää sitä, milloin minun pitää olla valmis surutyössäni. 

Kadoksissa

Olo on vaikea,

en tiedä miten olisi hyvä olla.

Taistelen surua vastaan,

niin että se ei valtaisi mieltäni kokonaan.

Nukkuminen on vaikeaa, 

en pysty nukahtamaan tai herään kesken unien,

enkä saa unta enää uudelleen.

Suutun helposti.

Jos jokin menee pieleen,

itken.

En tiedä olenko vieläkään tajunnut

menetyksen lopullisuutta.

Minun on vaikea tehdä mitään.

Saatan istua kauan aikaa tiedostaen, 

että pitäisi tehdä jotain,

mutta en pysty nousemaan ylös.

Tuntuu kuin kehoni olisi lyijyä. 

Kaipaus

Se tunne, kun haluaisit koskettaa lastasi, 

silittää kasvavaa vatsaasi, tuntea potkut käteesi.

Mutta kohtusi on tyhjä.

Kuvat, sanat, runot, aforismit ja laulut. 

Ne tuovat lohtua, auttavat käsittelemään tunteita. 

Surua on vaikea käsitellä, varsinkin jos ei osaa puhua tunteistaan.

Kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Mies kokee surun hyvin eri tavalla kuin minä. 

Hän ei ole itkenyt. Eikä oikeastaan puhu.

En tiedä mitä oli sillä välin lapsille puhunut,

kun olin sairaalassa. 3-vuotias ainakin puhui,

että vauva on taivaassa.

Minäkin haluan uskoa niin. Eihän Tiinu voi vain kadota ja lakata olemasta.

Vastahan hän oli vatsani sisällä potkimassa.

Sanomattakin on selvää, että muu perhe ei ole ottanut menetystä niin raskaasti kuin minä.

He eivät ehtineet tuntea Tiinun potkuja, vaikka minä ne selkeästi tunsinkin.

Emme ehtineet tehdä hankintoja pientä varten. Mikään kodissamme ei ehtinyt muuttua.

Mutta se ei tarkoita, että Tiinua ei olisi ollutkaan. Lapset puhuvat hänestä. 3-vuotiaan kanssa varsinkin on käsitelty asiaa paljon. Hänen on vaikea ymmärtää, että taivas on Tiinun koti. Hän kysyy miksi Tiinu ei tule omaan kotiin. Hän on myös kovin huolissaan siitä, onko Tiinu yksin? Näkeekö hän meidät? Itkeekö Tiinu? Onko Tiinu vielä kipeä? Nämä kysymykset tuovat kyyneleet silmiini yhä uudelleen ja uudelleen.

Tällä hetkellä haluan vetäytyä koko maailmalta piiloon. 

Haluan surra rauhassa.

En pysty kohtaamaan ystäviä.

Vaikka en itke koko aikaa,

se ei tarkoita sitä että olisin päässyt yli menetyksestä.

Minua ei kiinnosta arjen pienet ongelmat,

lasten mitättömät riidat pahoittavat mieleni entisestään.

Voi kunpa he ymmärtäisivät riitojensa mitättömyyden

ja olisivat onnellisia toisistaan.

Mutta se kuuluu kasvamiseen.. 

riidellä, taistella, pyytää anteeksi, sopia ja iloita, leikkiä,

peuhata, satuttaa itsensä ja toipua.

Toisaalta olen hyvin onnellinen siitä, että lasten ei tarvitse kokea tätä tuskaa.

Tänä yönä heräsin kipuihin. Piti ottaa särkylääkettä, mutta en pystynyt nukkumaan enää sen jälkeen.

Viikkasin vähän vaatteita ja järjestin lasten kirjakaapin. 

Jos en pidä itseäni kiireisenä, pysähdyn ja taas sattuu.

Pelkään pysähtyä, koska itkulle ei tule loppua. Minulle kirjoitettiin viikko sairaslomaa.

Vaikea kuvitella, että viikon kuluttua pitäisi pystä elämään normaalia arkea.

Miten ehdin viikossa rakentaa elämän perustan uudelleen? Luottamuksen siihen että kaikki järjestyy.

Äiti kaipaa sinua niin kovin. 

Hyvästi Tiinu

Uskallan laittaa tänne blogiini kuvia, koska lukijoita ei ole montaa.

Tiinun pupu ja ompelemani kapaloliina.

Sairaala-pastori kävi siunaamassa Tiinun.

Hän lauloi ystävä sä lapsien - virren  ja puhui kauniisti.

Rukoilimme yhdessä ja minä itkin.

Jälkitunnelmia.

Synnytys oli lyhyt, mutta tuskallinen.
Kun Tiinu syntyi, kätilö vei hänet siistittäväksi
ja kun olin valmis, sain jättää hyvästit hänelle.
Pienen Tiinun vartalo oli täydellinen, kasvot
oli peitetty valkealla hupulla rajun epämuodostuman vuoksi.
Olisi ollut liian traumaattista nähdä pienen enkelin kasvot.
Muu vartalo oli täydellinen, pienet kädet ja jalat.
Hyvästien jättäminen oli tuskallista ja niin lopullista.
Sylissäni makasi, pieni lapseni, jolle ei annettu edes mahdollisuutta tässä maailmassa.

Pian hyvästien jälkeen kävi ilmi, että minunkaan vointini ei ole hyvä.
Verta holahteli kunnolla ja kun tunsin sängyn kastuvan verestä, tiesin että nyt ei voi enää odottaa.
Painon hälytysnappia ja kätilö tulikin nopeasti. Kerroin tilanteen ja pian alkoi tohina.
Minut vietiin sängyllä ensin lääkärin huoneeseen ultraan.. vuodon määrä mitattiin.. 1,2 litraa menetettyä verta. kohdussa istukan kappaleita. Kiireellisesti nukutukseen ja kaavintaan.
Pian olin jo leikkaussalissa ja minua valmisteltiin nukutukseen.. katsoin tyhin silmin katon valaisimia ja halusin nukahtaa tuskaltani.

Seuraavaksi kuulin leikkaussalihoitajan äänen, kun hän kehoitti avaamaan silmät. Kaavinta oli ohi, mutta tuska piinasi yhä sydäntäni. Olin todella väsynyt ja olo oli heikko. Menetin leikkauksen aikana vielä litran verta ja minulle oli tiputettu salissa kaksi yksikköä verta. Heräämössä minulle tiputettiin vielä jääplasmaa ja verenpainettani tarkkailtiin. Kaavinta oli jouduttu tekemään 2 kertaa. Kaiken pitäisi olla nyt hyvin.

Minut siirrettiin osastolle. Sain soitettu vihdoin miehellekin, hän olikin ollut huolissaan kun minusta ei kuulunut, enkä vastannut puhelimeen. Verenvuodon määrä säikäytti miehenkin.. synnytyksen piti mennä oppikirjan mukaan.. niinhän me suunnittelimme.. Osastolla vointiani seurattiin tarkasti.. pian huomattiin että vuodan edelleen liikaa.. kohtua paineltiin ja sain cytoteciä ja vuotoa hillitsevää lääkettä.. olin niin väsynyt ja heikko että en jaksanut tehdä muuta kuin torkkua. Vuotoa tarkkailtiin ja lääkäriä konsultoiin.. kolmen aikaan yöllä vuoto vähän yltyi ja silloin minua taas vietiin lääkärin tutkimushuoneeseen. Ultra paljasti, että kohtuuni oli jäänyt sektioarven taakse piiloon riekaleita.. lääkäri päätti yrittää imeä ne pois saman tien, jotta vältyttäisiin uudelta kaavinnalta.. eräänlainen kavinta imukin, vaikka ei nukutusta vaadi. Lääkäri suoritti kivuliaan toimenpiteen kolme kertaa ja oli sen jälkeen tyytyväinen. Kohdussa ei näyttänyt olevan enää istukan paloja.

Pääsin omaan huoneeseeni takaisin ja sain vahvaa kipulääkettä.. väsymyksestä huolimatta en voinut nukkua, koska kohtuani paineltiin vähän väliä ja vuotoa tarkkailtiin.. labratäti kävi myös useamman kerran hb:n mittaamassa ja kun arvoksi saatiin 74 minulle tilattiin verta 2 yksikköä lisää. Verenpainekin oli vain 80/45 ja nesteitä tiputettiin vauhdilla..  Aamuun mennessä tilanne saatiin hallintaan ja vointini alkoi kohentua. Sain vihdoin luvan syödä ja se tuntui hyvältä..

Pääsin kotiin vasta kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Rankka, tuskallinen kokemus on jättänyt ikuiset arvet minuun.

Vointi on edelleen heikko.

Itku tulee vähän väliä.

Nesteytyksen jäljiltä olen yhä turvoksissa

ja keho tuntuu vieraalta.

Tiinu-enkeli

Torstai-aamu koitti ja tunnelma oli itkuinen. Tänään meille syntyisi pieni enkeli. Vein lapset hoitoon ja sain itkuisia halauksia. Kyyneleiden värittämien kasvojen kanssa lähdin kohti sairaalaa. Ilmoittauduin osastolle ja hoitaja näytti minulle huoneeni. Vaihdoin vaatteet ja kävimme päivän tulevat tapahtumat vielä läpi. 9.20 sain aloitusannoksen cytotecejä kohdunsuulle. Puolen tunnin päästä alkoi tulla pieniä tuntemuksia ja supistelut alkoivat lievänä. Muutama tosi pitkä ja tuntuva supistuskin ehti tulla, mutta sitten tilanne rauhottui. 12.20 sain kohdunsuulle lisää cytoteciä. 45 minuuttia sen jälkeen alkoi kertarysäyksellä supistella voimakkaasti ja pyysin kipulääkettä. Sain suun kautta oxynormia. Supistukset voimistuivat ja pitenivät, pian niissä ei ollut taukoa ollenkaan. Oxynormista ei ollut apua, lääkäri soitettiin laittamaan kohdunkaulanpuudute ja sen piti auttaa pian. Olin koko ajan kipeä, en enää erottanut supistusten väliä. Keskityin hengittämiseen ja yritin hallita kipua. Puudute ei auttanut ja kivut olivat sietämättömiä, hoitaja antoi oxynormia tällä kertaa suoraan suoneen, mutta siitäkään ei ollut apua. En voinut pitää enää silmiä auki, koska kipu oli niin kovaa. Pian tuntui ponnistamisen tarvetta ja jotta saataisiin lisää painetta kohdunsuulle minut pyydettiin siirtymään portatiiville ponnistamaan. Muutaman ponnistuksen jälkeen lapsivedet menivät ja tunto jaloistani alkoi kadota ja minua alkoi huimata. Siirryin takaisin vuoteeseen happiviikset nenälläni. Kipu oli edelleen sietämätöntä. Ponnistamisen tarve oli koko ajan, lapsi ei vain syntynyt. Kätilö tutki kohdunsuun ja sanoi että pieni lipare on vielä tiellä. Käski olla ponnistamatta muutaman supistuksen aikana. Kipu oli todella kova ja lisääntyi entisestään kun kätilö venytti lipareen pois supistuksen aikana. Välittömästi tuntui valtava paine ja ponnistin yhdellä kertaa pienen enkelimme ulos. Hän on syntynyt, hän on kuollut. (29.10.2015 14.55)

Syttyi tähdet ja tuli jo ilta
yli taivaan kaartui hohtava silta
jota pitkin valkoinen enkeli kulki
tarttui käteen ja pienet silmät sulki
aivan hiljaa enkeli kulkua johti
taivasten valtakuntaa kohti
kun lapsonen enkelin matkaan lähti
syttyi taivaalle uusi kirkas tähti
nyt joukossa tähtien taivaisten
loistat lapsemme enkeli kultainen

Tiistai koitti

Niin koitti päivä, joka tuntui olevan iäisyyden päässä. 7 päivää sitten olin autuaan tietämätön, mikä suuri suru meitä kohtaisi. Uutiset olivat musertavia.. mutta kun päiviä kului, aloin miettiä, että voisiko toivoa kuitenkin olla. Samaan aikaan mietin ultrahetkeä, kun katsoin näytöltä lohdutonta näkymää. Tänään lääkäri sanoi "Lapsi ei ole missään nimessä elinkykyinen" tuijotin tunteettomana kattoa ja halusin vajota syvyyksiin. Totuus oli kuitenkin kohdattava. 

Ennen mifygynen ottamista hoitaja jutteli kanssani siitä mitä torstai tuo tullessaan, miten asiat hoidetaan jne. Hän sanoi, että voin tuoda oman kapaloliinan ja jopa pehmolelun, jos haluan. Kävimme tänään miehen kanssa ostamassa Ainun ensipupun harmaana, nimenkin saimme päätettyä kummallekin sukupuolelle. Emme siis tiedä kumpaa sukupuolta hän on. Vaikka nimestä ei tule virallista ja pieni haudataan uurnalehtoon nimettömänä, pappi kuitenkin siunaa hänet ja antaa nimen. Ja kun muistelemme tulevaisuudessa tätä aikaa, on mieluisampaa puhua vauvasta hänen nimellään.

Hoitaja puhui kauniisti. Pelkäsin etukäteen, että suruani vähätellään, mutta helpotuksekseni se ei mennyt ollenkaan niin. Torstai tulee olemaan tunteita täynnä. Lopullinen surutyö alkaa ja toipumisen ensimmäiset askeleet voi ottaa. 

Pakenen

Tänään olen paennut todellisuutta koko päivän. Olen pitä nyt itseni kiireisenä, tehnyt arjen askareita ja ommellut. Sain nukuttua päiväunetkin. Voisi sanoa, että normaali sunnuntai. Mutta sitten tulee ilta ja kaikki pysähtyy. Todellisuus iskee lujaa. Tämä onkin totta.

Kuinka näin valtavan surun voi työntää syrjään? Toisaalta kaikkihan on normaalia, vauva kasvaa ja liikkuu kohdussani. Vatsani on yhä iso ja rinnat pinkeät. Olen yhä raskaana.

Romahtaako kaikki pian?

Tuska.

Päivä meni aika normaaleissa askareissa. Lapset pitää ajatukset muualla. Hetkittäin en edes muista, mitä on tapahtunut. Olen jopa nauranut. Mutta kun pysähtyy, suru hyökyy päälle. En vieläkään voi uskoa, että tämä tapahtuu meille. Menetämme pienen lapsemme.

Juteltiin miehen kanssa siitä, mitä lapselle tapahtuu patologin tutkimuksen jälkeen. Jos olen oikein ymmärtänyt lapsi tuhkataan ja hänen haudataan uurnalehtoon hautasmaalle. Kysyin että kai me voimme käydä hänelle kynttilän sytyttämässä aina välillä. Mies lupasi, että tietysti. Mies ei koe tätä samalla tavalla. Onhan se ymmärrettävää, sillä ei hänellä ole lapseen samanlaista sidettä kuin minulla. Minä tunnen kun lapsi liikkuu ja potkii kohdussani. Minun vatsani kasvaa ja keho muuttuu. Mihelle kaikki on ollut konkreettisempaa vasta sitten kun lapsi on syntynyt. Toki hän on surullinen, mutta hänen surunsa ei ole niin syvää. Hän kannattelee minua.

Pieni elämä sisälläni eo tule saamaan nimeä, koska viikkoja ei ole tarpeeksi. Eikä hän saa henkilötunnusta... tämä onkin saanut minut pohtimaan onko minulla oikeus sanoa, että menetän lapseni? Eikö hän olekin minun lapseni? Vaikka hän olisi paperilla pelkkä sikiö, pitkälle edenneen raskauden keskeytys.. Hän on lapsi minulle, siinä missä elävätkin. Yhtä rakas ja haluttu.

Päätin ommella pikkuiselle kapaloliinan. Huolimatta siitä pystynkö hänet kohtaamaan vai en. Valtsimme mieheni kanssa yhdessä kankaaksi vaaleankeltaisen flanellin. Se sopii sekä tytölle, että pojalle. Mehän emme tiedä lapsen sukupuolta vielä. 

Ensi tiistai tulee olemaan tuskaa täynnä. Silloin minun on määrä ottaa mifygeni tabletit, ne lakkauttavat istukan toiminnan ja alkavat kypsyttää kohdunsuuta.. nielaisemalla ne, päätän lapseni elämän. Olisi ehkä helpompaa, jos lapsi olisi jo kuolllut.. miten voin ikinä antaa itselleni anteeksi, että päätän lapseni elämän? Tiedän kyllä että ennemmin tai myöhemmin sydän sammuisi.. onko tämä itsekäs päätös? 

Pikkutytöt menevät maanataina loman päätyttä päiväkotiin. He viihtyvät siellä hyvin ja päiväkoti on meille tuttu paikka. Olemme olleet asiakkaana siellä jo 8 vuotta, joten perheemme tunnetaan hyvin. Niin kuin tapana on, lomakuulumisia kysellään varmasti. Niin kauan menee hyvin, kun kukaan ei kysy mitään.. pystyn olemaan itkemättä, mutta jos joku kysyy kuulumisia, kyyneleet tulevat väkisin silmiin. Uutiset on siksikin tärkeä kertoa, koska 3-vuotiaamme on aika puhelias ja voi tietysti kertoa jotain vauvasta.. vaikka hän ei ymmärräkään mitä on tapahtunut. Toivon vain, että en romahda täysin. Isopien lasten opettajille laitoin viestin ja kerroin tilanteesta.. osaavat olla kyselemättä vauvauutisia.. eivätkä ihmettele jos tytöt ovat hiukan poissaolevia. 

Jäähyväiset pienelle elämälle

Ystäväni otti ihanasti pyyntöni vastaan, kun kysyin voisiko hän ottaa minusta ja mahastani viimeiset kuvat. Koko raskausaikana en ole kunnon kuvia ottanut ja halusin korjata tilanteen ennen kuin on liian myöhäistä. Sää suosi meitä ja menimme sumuisellle merenrannalle kuvaamaan. Kuvat merkitsevät minulle enemmän kuin tuhat sanaa, koskettavat syvästi.

Kuvat on ottanut Minna Kouri

Yölliset tunnit

Kolmas yö musertavien uutisten jälkeen.. 3 tuntia unta ja ajatukset eivät anna rauhaa. Silmiä särkee ja olo on raskas. Sain lapsilta myös flunssan ja on hiukan sairas olo. Kaksi päivää on ollut kovaa kuukautismaista jomottelua ja olenkin joutunut syömään särkylääkkeitä säännöllosesti. Ne tuntuvat onneksi auttavan. Pahoinvointi on yhä läsnä, mutta en oksenna.

En enää itke koko aikaa.. muutaman kerran olen jopa nauranut, mutta sitten todellisuus iskee vasten kasvoja ja "herään" painajaiseen. Suru tulee aalloissa, joista toiset on suurempia kuinn toiset.

Tuleva pelottaa minua edelleen. Synnytys erityisesti. Olen aina ollut synnytyksen aikana kipeä, tällä kertaa ruumiilliseen kipuun liittyy kuitenkin valtava henkinen särky. Tyhjä syli synnytyksen jälkeen ei ole minulle uusi asia, sillä kolme lapsistamme on kiidätetty teholle heti syntymän jälkeen, mutta tämä kerta on erilainen; syli myös jää tyhjäksi.

Olen miettinyt paljon kykenenkö katsomaan ja hyvästelemään lapseni. Kasvaimen massiivinen koko pelottaa. Kasvain on enemmän toisella puolella ja se yltää lähes sydämen tasolle asti, joten pää on epämuodostunut. Saako lapsen kapaloitua niin, että pystyisin hänet hyvästelemään. Voinko ottaa oman kapaloliinan mukaan? Painavatko kätilöt käden- ja jalanjäljet pyytämättä? Kohdellaanko lasta kunnioittavasti?

Kyyneltulva

Viime yö oli hyvin edellisen kaltainen. Sain nukuttua n. 3 tuntia ja havahduin hereille. Ei mennyt kauaa, kun kyyneleet vierivät pitkin poskia.

Keskiviikkona päälläni oli itse tekemäni paita, mietin tuoko se jatkossa aina surun mieleen. Kuinka voisi nauttia vauvan potkuista, kun ne muistuttavat, mitä ensi viikko tuo tullessaan? Sattuuko minuun aina näin paljon? Miksi käyttäisin enää äitiysvaatteita? Laitoin kaikki myyntiin..

Teinkö minä jotain väärin? Se pikkuinen jumppis, mitä sille teen? Entä se neulemyssy ja puolikas tumppu? ehtyykö kyynelten lähde koskaan? Jos rukoilisin oikein kovasti muuttuisiko kaikki hyväksi?

Synnytys pelottaa.. pystynkö hyvästelemään pienen.. jos hänen päänsä on kovin pahan näköinen, polttaako se verkkolalvoilleni ikuisen kauhun? Sattuuko se? Pidetäänkö minusta huolta vai jätetäänkö yksin?

Hetken ajan halusin unohtaa kaiken. Poistin puhelimesta masukuvat ja raskaussovellukset. Vaikka hävittäisin kaikki todisteet odotuksesta, en voisi ikinä unohtaa. Päätin että haluan yhden kauniin muiston. Ystäväni on taitava valokuvaaja ja lupasi toteuttaa toiveeni. Sunnuntaina on kuvauspäivä. Tiistaina elämä romahtaa vähän lisää.

15+0

Pahoinvointi on vihdoin alkanut helpottaa, ehkä aiemmin kun edellisillä kerroilla. Koko viikko meni oksentamatta, mutta tänään täysien viikkojen kunniaksi piti käydä vähän pönttöä halailemassa. Tunnelin päässä näkyy kuitenkin valoa. 

Torstaina oli neuvolalääkärikäynti ja kaikki oli kunnossa. Painoa oli omaan makuun tullut liikaa, mutta neuvolantäti ei kyllä moittinut siitä. Syke kuului heti kun doppleri asetettiin mahan päälle. Lääkäri teki lähetteen äitiyspolille edellisten raskauksien vuoksi. (vedet menee liian aikaisin). Viime raskaudessa ensimmäinen äitipolikäynti oli rv16, saa nähdä koska tällä kertaa. 

Välillä on vaikea tajuta että meille on tosiaan tulossa vauva.

Masukuviakaan ei ole tullut otettua niin paljon kuin yleensä.

Ehkä asiaan tulee muutos, nyt kun vointini kohenee.

Jättimaha

Viikko sitten maanantaina oli niskapoimu-ultra. Kaikki oli oikein mallikkaasti ja laskettu aika tarkentui 20.3.2016 päivään. Joten tänään on rv13+2.

Pahoinvointi jatkuu edelleen kovana, mutta tiputukseen ei ole onneksi tarvinnut lähteä. Jatkuva huono olo ja oksentelu vetää mieltä synkäksi, mutta yritän tsempata ajatellen sitä mitä tämä kaikki tuo tullessaan.

Maha kasvaa jäätävää vauhtia.. tuntuu että masu on jo suhteettoman suuri viikkoihin nähden.

Toisaalta takana kun on jo useampi raskaus, joten paikat on valmiiksi venyneet ja masu pullahtaa pian esille.

Kuulumisia

Blogin päivittäminen on viime aikoina jäänyt taka-alalle, muutta en ole unohtanut sitä kuitenkaan. Syy tähän on rankka pahoinvointi. Oksentelu on päivittäistä ja sitä tapahtuu ympäri vuorokauden. Välillä on jaksoja, jolloin ei mikään pysy sisällä. Yksi tämmmöinen oli reilu pari viikkoa sitten ja jouduin osastolle nesteytykseen. Olisivat pari vuorokautta pitäneet, mutta lähdin yhden vuorokauden jälkeen, koska yksi lapsistamme lähti koulutielle. 

Ystävän häitä juhlittiin myös ja kummallista kyllä se päivä oli vointini puolesta mitä mainioin. Onneksi niin koska olin kaaso ja piti pysyä edustuskunnossa. Kuten aina ongelmakseni muodostui hiustenlaitto. Olen ihan surkea laittamaan hiuksinia, mutta jonkinlaisen kampauksen onnistuin youtube videon avulla väsäämään. 

Seuraavaksi olikin minun syntympäiväni. Ja koska täytin pyöreitä vuosia pidin oikein juhlatkin. Tai no tähän asiaan  vaikutti myös se, että aiemmin kesällä voitin arvonnassa kiipeily + saunaillan. Pakettiin kuuluin 15 henkilölle ohjattua seinäkiipeilyä, sen jälkeen saunomista ja paljuilua. Ilta oli mahtava, kiipeilyä en ole ikinä ennen kokeillut ja se vei kyllä mennessää. Toki tarkistin että voiko raskaana kiivetä, eikä se ollut este sillä heillä oli siihen erikseen sopivat valjaat. Ystävät olivat yhdessä hankkineet minulle lahjakortin kampaamoon ja menenkin nyt keskiviikkona uudistamaan lookkini.

Tänään ohjelmassa on labrakäynti ja7.9 on nt-ultra. Ensi maanantaina palaan koulun penkille, jos vointini sen sallii.