Synnytys oli lyhyt, mutta tuskallinen.
Kun Tiinu syntyi, kätilö vei hänet siistittäväksi
ja kun olin valmis, sain jättää hyvästit hänelle.
Pienen Tiinun vartalo oli täydellinen, kasvot
oli peitetty valkealla hupulla rajun epämuodostuman vuoksi.
Olisi ollut liian traumaattista nähdä pienen enkelin kasvot.
Muu vartalo oli täydellinen, pienet kädet ja jalat.
Hyvästien jättäminen oli tuskallista ja niin lopullista.
Sylissäni makasi, pieni lapseni, jolle ei annettu edes mahdollisuutta tässä maailmassa.
Pian hyvästien jälkeen kävi ilmi, että minunkaan vointini ei ole hyvä.
Verta holahteli kunnolla ja kun tunsin sängyn kastuvan verestä, tiesin että nyt ei voi enää odottaa.
Painon hälytysnappia ja kätilö tulikin nopeasti. Kerroin tilanteen ja pian alkoi tohina.
Minut vietiin sängyllä ensin lääkärin huoneeseen ultraan.. vuodon määrä mitattiin.. 1,2 litraa menetettyä verta. kohdussa istukan kappaleita. Kiireellisesti nukutukseen ja kaavintaan.
Pian olin jo leikkaussalissa ja minua valmisteltiin nukutukseen.. katsoin tyhin silmin katon valaisimia ja halusin nukahtaa tuskaltani.
Seuraavaksi kuulin leikkaussalihoitajan äänen, kun hän kehoitti avaamaan silmät. Kaavinta oli ohi, mutta tuska piinasi yhä sydäntäni. Olin todella väsynyt ja olo oli heikko. Menetin leikkauksen aikana vielä litran verta ja minulle oli tiputettu salissa kaksi yksikköä verta. Heräämössä minulle tiputettiin vielä jääplasmaa ja verenpainettani tarkkailtiin. Kaavinta oli jouduttu tekemään 2 kertaa. Kaiken pitäisi olla nyt hyvin.
Minut siirrettiin osastolle. Sain soitettu vihdoin miehellekin, hän olikin ollut huolissaan kun minusta ei kuulunut, enkä vastannut puhelimeen. Verenvuodon määrä säikäytti miehenkin.. synnytyksen piti mennä oppikirjan mukaan.. niinhän me suunnittelimme.. Osastolla vointiani seurattiin tarkasti.. pian huomattiin että vuodan edelleen liikaa.. kohtua paineltiin ja sain cytoteciä ja vuotoa hillitsevää lääkettä.. olin niin väsynyt ja heikko että en jaksanut tehdä muuta kuin torkkua. Vuotoa tarkkailtiin ja lääkäriä konsultoiin.. kolmen aikaan yöllä vuoto vähän yltyi ja silloin minua taas vietiin lääkärin tutkimushuoneeseen. Ultra paljasti, että kohtuuni oli jäänyt sektioarven taakse piiloon riekaleita.. lääkäri päätti yrittää imeä ne pois saman tien, jotta vältyttäisiin uudelta kaavinnalta.. eräänlainen kavinta imukin, vaikka ei nukutusta vaadi. Lääkäri suoritti kivuliaan toimenpiteen kolme kertaa ja oli sen jälkeen tyytyväinen. Kohdussa ei näyttänyt olevan enää istukan paloja.
Pääsin omaan huoneeseeni takaisin ja sain vahvaa kipulääkettä.. väsymyksestä huolimatta en voinut nukkua, koska kohtuani paineltiin vähän väliä ja vuotoa tarkkailtiin.. labratäti kävi myös useamman kerran hb:n mittaamassa ja kun arvoksi saatiin 74 minulle tilattiin verta 2 yksikköä lisää. Verenpainekin oli vain 80/45 ja nesteitä tiputettiin vauhdilla.. Aamuun mennessä tilanne saatiin hallintaan ja vointini alkoi kohentua. Sain vihdoin luvan syödä ja se tuntui hyvältä..
Pääsin kotiin vasta kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Rankka, tuskallinen kokemus on jättänyt ikuiset arvet minuun.
Torstai-aamu koitti ja tunnelma oli itkuinen. Tänään meille syntyisi pieni enkeli. Vein lapset hoitoon ja sain itkuisia halauksia. Kyyneleiden värittämien kasvojen kanssa lähdin kohti sairaalaa. Ilmoittauduin osastolle ja hoitaja näytti minulle huoneeni. Vaihdoin vaatteet ja kävimme päivän tulevat tapahtumat vielä läpi. 9.20 sain aloitusannoksen cytotecejä kohdunsuulle. Puolen tunnin päästä alkoi tulla pieniä tuntemuksia ja supistelut alkoivat lievänä. Muutama tosi pitkä ja tuntuva supistuskin ehti tulla, mutta sitten tilanne rauhottui. 12.20 sain kohdunsuulle lisää cytoteciä. 45 minuuttia sen jälkeen alkoi kertarysäyksellä supistella voimakkaasti ja pyysin kipulääkettä. Sain suun kautta oxynormia. Supistukset voimistuivat ja pitenivät, pian niissä ei ollut taukoa ollenkaan. Oxynormista ei ollut apua, lääkäri soitettiin laittamaan kohdunkaulanpuudute ja sen piti auttaa pian. Olin koko ajan kipeä, en enää erottanut supistusten väliä. Keskityin hengittämiseen ja yritin hallita kipua. Puudute ei auttanut ja kivut olivat sietämättömiä, hoitaja antoi oxynormia tällä kertaa suoraan suoneen, mutta siitäkään ei ollut apua. En voinut pitää enää silmiä auki, koska kipu oli niin kovaa. Pian tuntui ponnistamisen tarvetta ja jotta saataisiin lisää painetta kohdunsuulle minut pyydettiin siirtymään portatiiville ponnistamaan. Muutaman ponnistuksen jälkeen lapsivedet menivät ja tunto jaloistani alkoi kadota ja minua alkoi huimata. Siirryin takaisin vuoteeseen happiviikset nenälläni. Kipu oli edelleen sietämätöntä. Ponnistamisen tarve oli koko ajan, lapsi ei vain syntynyt. Kätilö tutki kohdunsuun ja sanoi että pieni lipare on vielä tiellä. Käski olla ponnistamatta muutaman supistuksen aikana. Kipu oli todella kova ja lisääntyi entisestään kun kätilö venytti lipareen pois supistuksen aikana. Välittömästi tuntui valtava paine ja ponnistin yhdellä kertaa pienen enkelimme ulos. Hän on syntynyt, hän on kuollut. (29.10.2015 14.55)
Syttyi tähdet ja tuli jo ilta
yli taivaan kaartui hohtava silta
jota pitkin valkoinen enkeli kulki
tarttui käteen ja pienet silmät sulki
aivan hiljaa enkeli kulkua johti
taivasten valtakuntaa kohti
kun lapsonen enkelin matkaan lähti
syttyi taivaalle uusi kirkas tähti
nyt joukossa tähtien taivaisten
loistat lapsemme enkeli kultainen
Niin koitti päivä, joka tuntui olevan iäisyyden päässä. 7 päivää sitten olin autuaan tietämätön, mikä suuri suru meitä kohtaisi. Uutiset olivat musertavia.. mutta kun päiviä kului, aloin miettiä, että voisiko toivoa kuitenkin olla. Samaan aikaan mietin ultrahetkeä, kun katsoin näytöltä lohdutonta näkymää. Tänään lääkäri sanoi "Lapsi ei ole missään nimessä elinkykyinen" tuijotin tunteettomana kattoa ja halusin vajota syvyyksiin. Totuus oli kuitenkin kohdattava.
Ennen mifygynen ottamista hoitaja jutteli kanssani siitä mitä torstai tuo tullessaan, miten asiat hoidetaan jne. Hän sanoi, että voin tuoda oman kapaloliinan ja jopa pehmolelun, jos haluan. Kävimme tänään miehen kanssa ostamassa Ainun ensipupun harmaana, nimenkin saimme päätettyä kummallekin sukupuolelle. Emme siis tiedä kumpaa sukupuolta hän on. Vaikka nimestä ei tule virallista ja pieni haudataan uurnalehtoon nimettömänä, pappi kuitenkin siunaa hänet ja antaa nimen. Ja kun muistelemme tulevaisuudessa tätä aikaa, on mieluisampaa puhua vauvasta hänen nimellään.
Hoitaja puhui kauniisti. Pelkäsin etukäteen, että suruani vähätellään, mutta helpotuksekseni se ei mennyt ollenkaan niin. Torstai tulee olemaan tunteita täynnä. Lopullinen surutyö alkaa ja toipumisen ensimmäiset askeleet voi ottaa.
Tänään olen paennut todellisuutta koko päivän. Olen pitä nyt itseni kiireisenä, tehnyt arjen askareita ja ommellut. Sain nukuttua päiväunetkin. Voisi sanoa, että normaali sunnuntai. Mutta sitten tulee ilta ja kaikki pysähtyy. Todellisuus iskee lujaa. Tämä onkin totta.
Kuinka näin valtavan surun voi työntää syrjään? Toisaalta kaikkihan on normaalia, vauva kasvaa ja liikkuu kohdussani. Vatsani on yhä iso ja rinnat pinkeät. Olen yhä raskaana.
Päivä meni aika normaaleissa askareissa. Lapset pitää ajatukset muualla. Hetkittäin en edes muista, mitä on tapahtunut. Olen jopa nauranut. Mutta kun pysähtyy, suru hyökyy päälle. En vieläkään voi uskoa, että tämä tapahtuu meille. Menetämme pienen lapsemme.
Juteltiin miehen kanssa siitä, mitä lapselle tapahtuu patologin tutkimuksen jälkeen. Jos olen oikein ymmärtänyt lapsi tuhkataan ja hänen haudataan uurnalehtoon hautasmaalle. Kysyin että kai me voimme käydä hänelle kynttilän sytyttämässä aina välillä. Mies lupasi, että tietysti. Mies ei koe tätä samalla tavalla. Onhan se ymmärrettävää, sillä ei hänellä ole lapseen samanlaista sidettä kuin minulla. Minä tunnen kun lapsi liikkuu ja potkii kohdussani. Minun vatsani kasvaa ja keho muuttuu. Mihelle kaikki on ollut konkreettisempaa vasta sitten kun lapsi on syntynyt. Toki hän on surullinen, mutta hänen surunsa ei ole niin syvää. Hän kannattelee minua.
Pieni elämä sisälläni eo tule saamaan nimeä, koska viikkoja ei ole tarpeeksi. Eikä hän saa henkilötunnusta... tämä onkin saanut minut pohtimaan onko minulla oikeus sanoa, että menetän lapseni? Eikö hän olekin minun lapseni? Vaikka hän olisi paperilla pelkkä sikiö, pitkälle edenneen raskauden keskeytys.. Hän on lapsi minulle, siinä missä elävätkin. Yhtä rakas ja haluttu.
Päätin ommella pikkuiselle kapaloliinan. Huolimatta siitä pystynkö hänet kohtaamaan vai en. Valtsimme mieheni kanssa yhdessä kankaaksi vaaleankeltaisen flanellin. Se sopii sekä tytölle, että pojalle. Mehän emme tiedä lapsen sukupuolta vielä.
Ensi tiistai tulee olemaan tuskaa täynnä. Silloin minun on määrä ottaa mifygeni tabletit, ne lakkauttavat istukan toiminnan ja alkavat kypsyttää kohdunsuuta.. nielaisemalla ne, päätän lapseni elämän. Olisi ehkä helpompaa, jos lapsi olisi jo kuolllut.. miten voin ikinä antaa itselleni anteeksi, että päätän lapseni elämän? Tiedän kyllä että ennemmin tai myöhemmin sydän sammuisi.. onko tämä itsekäs päätös?
Pikkutytöt menevät maanataina loman päätyttä päiväkotiin. He viihtyvät siellä hyvin ja päiväkoti on meille tuttu paikka. Olemme olleet asiakkaana siellä jo 8 vuotta, joten perheemme tunnetaan hyvin. Niin kuin tapana on, lomakuulumisia kysellään varmasti. Niin kauan menee hyvin, kun kukaan ei kysy mitään.. pystyn olemaan itkemättä, mutta jos joku kysyy kuulumisia, kyyneleet tulevat väkisin silmiin. Uutiset on siksikin tärkeä kertoa, koska 3-vuotiaamme on aika puhelias ja voi tietysti kertoa jotain vauvasta.. vaikka hän ei ymmärräkään mitä on tapahtunut. Toivon vain, että en romahda täysin. Isopien lasten opettajille laitoin viestin ja kerroin tilanteesta.. osaavat olla kyselemättä vauvauutisia.. eivätkä ihmettele jos tytöt ovat hiukan poissaolevia.
Ystäväni otti ihanasti pyyntöni vastaan, kun kysyin voisiko hän ottaa minusta ja mahastani viimeiset kuvat. Koko raskausaikana en ole kunnon kuvia ottanut ja halusin korjata tilanteen ennen kuin on liian myöhäistä. Sää suosi meitä ja menimme sumuisellle merenrannalle kuvaamaan. Kuvat merkitsevät minulle enemmän kuin tuhat sanaa, koskettavat syvästi.
Kolmas yö musertavien uutisten jälkeen.. 3 tuntia unta ja ajatukset eivät anna rauhaa. Silmiä särkee ja olo on raskas. Sain lapsilta myös flunssan ja on hiukan sairas olo. Kaksi päivää on ollut kovaa kuukautismaista jomottelua ja olenkin joutunut syömään särkylääkkeitä säännöllosesti. Ne tuntuvat onneksi auttavan. Pahoinvointi on yhä läsnä, mutta en oksenna.
En enää itke koko aikaa.. muutaman kerran olen jopa nauranut, mutta sitten todellisuus iskee vasten kasvoja ja "herään" painajaiseen. Suru tulee aalloissa, joista toiset on suurempia kuinn toiset.
Tuleva pelottaa minua edelleen. Synnytys erityisesti. Olen aina ollut synnytyksen aikana kipeä, tällä kertaa ruumiilliseen kipuun liittyy kuitenkin valtava henkinen särky. Tyhjä syli synnytyksen jälkeen ei ole minulle uusi asia, sillä kolme lapsistamme on kiidätetty teholle heti syntymän jälkeen, mutta tämä kerta on erilainen; syli myös jää tyhjäksi.
Olen miettinyt paljon kykenenkö katsomaan ja hyvästelemään lapseni. Kasvaimen massiivinen koko pelottaa. Kasvain on enemmän toisella puolella ja se yltää lähes sydämen tasolle asti, joten pää on epämuodostunut. Saako lapsen kapaloitua niin, että pystyisin hänet hyvästelemään. Voinko ottaa oman kapaloliinan mukaan? Painavatko kätilöt käden- ja jalanjäljet pyytämättä? Kohdellaanko lasta kunnioittavasti?
Viime yö oli hyvin edellisen kaltainen. Sain nukuttua n. 3 tuntia ja havahduin hereille. Ei mennyt kauaa, kun kyyneleet vierivät pitkin poskia.
Keskiviikkona päälläni oli itse tekemäni paita, mietin tuoko se jatkossa aina surun mieleen. Kuinka voisi nauttia vauvan potkuista, kun ne muistuttavat, mitä ensi viikko tuo tullessaan? Sattuuko minuun aina näin paljon? Miksi käyttäisin enää äitiysvaatteita? Laitoin kaikki myyntiin..
Teinkö minä jotain väärin? Se pikkuinen jumppis, mitä sille teen? Entä se neulemyssy ja puolikas tumppu? ehtyykö kyynelten lähde koskaan? Jos rukoilisin oikein kovasti muuttuisiko kaikki hyväksi?
Synnytys pelottaa.. pystynkö hyvästelemään pienen.. jos hänen päänsä on kovin pahan näköinen, polttaako se verkkolalvoilleni ikuisen kauhun? Sattuuko se? Pidetäänkö minusta huolta vai jätetäänkö yksin?
Hetken ajan halusin unohtaa kaiken. Poistin puhelimesta masukuvat ja raskaussovellukset. Vaikka hävittäisin kaikki todisteet odotuksesta, en voisi ikinä unohtaa. Päätin että haluan yhden kauniin muiston. Ystäväni on taitava valokuvaaja ja lupasi toteuttaa toiveeni. Sunnuntaina on kuvauspäivä. Tiistaina elämä romahtaa vähän lisää.
