3 kk

Kolme kuukautta on kulunut.

Tuntuu, että olen elänyt surussa iäisyyden, vaikka oikeasti 

se on aika pieni osa tähän astisesta elämästäni. 

Välillä elän jonkun toisen elämää ja unohdan kaiken.

Hetken olen tuskasta vapaa ja olen jossain muualla.

Viime aikoina on tullut hetkiä, jolloin olen purskahtanu itkuun hyvin nopeasti..

niinä hetkinä tajuan, että menetimme lapsemme ja hyväksyn sen.

Kuitenkin, jotta itkun saisi loppumaan, minun on kiellettävä asia. 

En ole tainnut kertaakaan sanoa ääneen että Tiinu on kuollut.
Olen käyttänyt kiertoilmaisuja.. hän on mennyt taivaaseen..

menetimme hänet jne. 

Päivääkään ei kulu, ettenkö ajattelisi Tiinua.

En kuitenkaan puhu enää siitä ääneen,

tai jos puhun, kadun sitä heti.

Huomaan osasta, että he eivät enää jaksa käsitellä asiaa.

Puuhenaihe vaihdetaan pian normaaliin arkeen.

Toivomme uutta raskautta,

sen avulla näen valoa tunnelin päässä.

Vielä ei ole kuitenkaan onnistanut.

Tänään kp2 ja eilinen oli hirvittävän vaikea päivä..

en sinänsä surrut sitä, että en tullut raskaaksi.

vaan sitä, että en ole enää raskaana..

Viime viikolla minun piti päästä psykologille, 

mutta hän olikin sairaslomalla ja käyntini peruuntui.

Ensin ajattelin, että OK, ei tässä mitään.

mutta hetkeä myöhemmin itkin lohduttomasti.

On niin paljon asioita, mistä haluaisin jutella..

kuten se, että ajattelen kuolemaa paljon..

että minä tai joku läheinen joutuu onnettomuuteen, 

tai sairastuu vakavasti ja menehtyy.. 

Usein on tunne, että jotain pahaa tapahtuu..

Olemme kokeneet aika paljon surua,

miksi se tähän loppuisi?

Monet menetyksen kokeneet ovat sanoneet, 

että aika jakaantuu ennen ja jälkeen menetyksen..

Niin tunnen itsekin.. 

tällä hetkellä tunnen olevani vain varjo 

siitä, mitä olin ennen tuomiota. 

Opinnoissa jaksaminen vaatii taistelua..

aloite- ja keskittymiskyky ovat edelleen huonoja..

En näe läheisiä ystäviäni kovin usein..

saatan jopa vältellä heitä.. 

Pettymyksiä

Sosiaalinen media on aiheuttanut alemmuuden tunteita ja pahaa mieltä.
Tiedän että lääketieteellisesti kohtukuolemaraja on rv22.
Siitä on käyty keskustelua eräissä ryhmissä...
Kun liityin ryhmiin tarkistin vielä ylläpidolta olenko oikeutettu liittymään ryhmiin..
sain myöntävän vastauksen..
Sitten yllättäen aletaan käydä keskustelua viikkorajoista..
RV20 on uusi raja.. Isku vasten kasvoja..
me menetettiin Tiinu rv19+4.. 3 päivää lisää niin ois ollut rv 20..

Tuntuu niin julmalta.. koen asian niin, että heidän mielestään minun suruni on pienempi.. tässä tapauksessa 3 päivää pienempi kuin mitä tarpeeksi iso suru olisi.. Minulla ei ole samanlaista oikeutta saada vertaistukea enkä kuulu ryhmään. Ilmeisetsi ryhmään olisi saanut jäädä viikorajan alittavat, jotka ennen sääntöuudistusta ovat liittyneet.. mutta miksi ihmeessä jäisin, koska minun menetykseni ei ole tarpeeksi iso heidän mielestään.

Käpy-yhdistys tukee lääketieteellistä kantaa eli tuo rv22 on raja. Ryhmän vertaistukitapaamisiin saa osallistua.. mutta ei se tuntunut oikealta.. koska eräs asinatuntijakin puhui tuosta viikkorajasta..

On myös ryhmä "raskauden keskeytyksen kokeneet". Siihen liityin sen jälkeen kun sain vinkin siitä. Se on vielä pieni ja hiljainen. Ehkä se ajan saatossa kasvaa.. mutta minun suruni on suuri nyt. Vuoden päästä se todennäköisesti on jo vähän pienempi. Tarvitsen kohtalotovereita nyt. Taas tunnen vähän enemmän olevani yksin asian kanssa.. että kukaan ei ymmärrä..

minä en kuulu mihinkään.. en saanut keskenmenoa.. lapseni ei kuollut kohtuun..
Me keskeytimme raskauden...

;(

Minusta tuntuu, että Tiinun menetyksestä on sen verran aikaa, että kukaan ystävistäni ei enää jaksa kuunnella minua. Olen tuntenut suurta ahdistusta, kurkkua puristaa ja rintakehän päällä on kivikasa. 

Edelleen haluaisin voida paremmin, haluaisin olla iloisempi ja tuntea itseni ehjäksi. Vaikka kuinka haluan ja yritän, suru palaa aina luokseni. 

Kunpa voisinkin vain päättä olla onnellinen.

29

Viime päivinä olen tuntenut luissani ja ytimessäni menetyksen.

Mieli on ollut alakuloinen ja itku herkässä.

Olen käynyt tapahtumia päässäni läpi..

Muistan sen niin hyvin, se tunne kun menettää toivonsa.

Tällä hetkellä raskausviikkoja olisi tasan 29. 

Luulen, että käyn näitä asioita läpi, koska toivomme, että uusi raskaus saisi alkunsa pian.

Tiinua ei pysty kukaan korvaamaan, mutta ajatuskin siitä että saisin joskus kasvattaa uutta elmää sisälläni auttaa jaksamaan ja näyttää minulle suuntaa. Samaan aikaan pelkään, että emme saa enää uutta mahdollisuutta. Ja jos sen saisimmekin, osaanko iloita siitä? Luulen että ole todella vainoharhainen ja raskaus tulee olemaan henkisesti vaikea. 

19.1 minulla on taas psylogin aika..

toivottavasti olen päässyt siihen mennessä vähän eteenpäin.