Menetyksestä on puoli vuotta aikaa.
Elämä menetyksen jälkeen on ollut synkkää.
Ensin olin koko ajan surullinen, sitten enää puolet ajasta..
koko ajan vähemmän.. nyt enää silloin tällöin..
Olen iloinen, että mieleni on pirstynyt.
Ajatellessani menetystä kyyneleet kihoaa silmiini edelleen..
mutta niin se kai tulee olemaan..
Menetetty lapsi on ikuisesti osa minua, eikä suru tule koskaan häviämään
kokonaan.
En tunne enää olevani niin masentunut..
mutta en ole kyllä entiselläänkään..
Arki väsyttää kovasti ja kaipaan usein omaa aikaa..
hermostun helposti.. Ilon ja onnen tunteet vaativat enemmän kuin aiemmin.
Sosiaalisesti olen edelleen vetäytyvä..
Tapaan ystäviäni harvoin..
Koulussa on jotenkin erilainen meno..
Se kaikki on kaukana perhe-elämästä ja lapsista..
olen joku muu kuin äti, äiti joka on menettänyt lapsen.
Siellä keskitytään opiskeluun..
ja olen opiskelija muiden joukossa.
Koulu onkin ollut sellainen turvasatama,
vaikka opiskelukin on tuntut kamalan raskaalta
ja lääkäri olisi halunnut laittaa minut sairaslomalle.
