Lapsen menettäminen on kaikkein yksinäisin, lohduttomin matka, minkä ihminen voi kokea ja ainoa kuka voi ymmärtää sitä, on henkilö, joka on itse kokenut samankaltaisen asian. Kukaan ei voi kuitenkään täysin ymmrätää miten toinen menttämisen kokee.
Vaikka itse olen jutellut useamman sellaisen kanssa, jolla on samanlainen kokemus.. menettänyt syntymättömän lapsen suunnilleen samoihin aikoihin.. koen silti olevani yksin asian kanssa, enkä usko, että kukaan ymmärtää kuinka syvästi minuun edelleen sattuu.
Saa tehdä kovasti töitä kun tapaa raskaana olevia.. heidän onnensa ei ole minulta pois, mutta silti mieleeni putkahtaa kysymyksiä "Miksi minä en saa lasta? Miksi minun vauvani kuoli? Miksi meillä menee raskaudet pieleen"
Ja sitten saa niitä kommentteja että onneksi teillä on jo monta lasta, tiedät ainakin että voit tulla raskaaksi, sinähän olet vielä nuori jne.. Nämä kliseet ei auta millään tavalla.. ne eivät tuo Tiinua takaisin.. Suru sydämessä on yhä läsnä.
Se, että elän normaalia elämää, olen työharjoittelussa, opiskelen, hoidan omat lapseni ja kodin, ei tarkoita sitä että olisin päässyt yli Tiinun menettämisestä. Edelleen se satuttaa.. nyt vielä enemmän.. kun "sain" kokea tuulimunaraskaudenkin..
En koe olevani oma itseni.. surulliset asiat tuntuvat kaksinverroin surullisemilta.. iloin ja onnen tunteet eivät ole niin suuria kuin aiemmin. Tunteet seilaavat vuoristoradan lailla.. kipeä tunne ja pelko siitä, että emme enää koskaan saa sitä onnea perheenlisäyksestä.
