lauantai 3. joulukuuta 2016

Ei vieläkään.

"Jungle"

In a dark room we fight, make up for our love
I've been thinking, thinking about you, about us
And we're moving slow, our hearts beat so fast
I've been dreaming, dreaming about you, about us

Hey, hey, hey, hey
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head, oh

I was speaking soft, see the pain in your eyes
I've been feeling, feeling for you, my love
And our bodies are tired, our shadows will dance
I've been aching, aching for you, my love

My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head, oh

My love is wasted, sorry for this I never meant to be, hurting ourselves, hurting ourselves
And I'm complicated, you won't get me, I have trouble, understanding myself, understanding myself
And my love is wasted, sorry for this I never meant to be, hurting ourselves, hurting ourselves
And I'm complicated, you won't get me, I have trouble, understanding myself, understanding myself

My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head, oh, oh, oh, oh oh...


Tämä aika vuodesta on kovin alakuloista.
Lapset odottavat joulua innoissaan,
mutta omaan mieleen hiipii vuoden takainen tuska ja suru.
Milloin sen hyväksyy osaksi itseään..
Tämä tuntuu raskaalta taistelulta.

Varmaan kirjoituksistani on selvinnytkin se, että toivomme uutta raskautta.
Vieläkään ei ole saatu sitä onnea viedä loppuun asti.
Lähes 2,5 vuotta yritystä takana.

Jos joku olisi minulle joskus sanonut, että lapsen saaminen voi olla näin vaikeaa,
vaikka olisikin aiemmin tullut suhteellisen helposti raskaaksi.. en olisi uskonut.
Mutta mikä on muuttunut?
Ikä? 
Terveys?
Elämäntapa?
Stressi?

Sydämeen sattuu, toive on niin kova.. 

lauantai 29. lokakuuta 2016

Vuosi

Koko viikon olen ollut vähän allapäin ja herkässä mielentilassa. 
Ystävien kanssa ei ole mennyt ihan kaikki putkeen ja sekin on itkettänyt..
paljoa ei ole tarvinnut sanoa tai tehdä saadakaseen kyyneleet silmiin. 

Tänään kävimme perheen pienimpien kanssa viemässä uurnalehtoon kynttilän herkässä mielentilassa. En tiedä helpottaako tuska ikinä... eniten mietin sitä, että olisi pitänyt odottaa siihen asti, kunnes pienen sydän sammuu.. eikä ottaa asiaa omiin käsiin.. Jos olisimme odottaneet olisi voinut kulua muutama viikko.. silloin lapsi olisi saanut oman hautapaikan.. oman haudan.. 
Koen edelleen, että suruni ei ole oikeutettu ja sitä vähätellään. Tiinu on osa elämääni.. tulee aina olemaan. 

Kuinka pitkään menee, että hyäksyy asian??
Välillä tuntuu, että tämä koko painajainen on jonkun muun uni.. Mutta se onkin minun todellista elämääni. Muutamat ystävät ovat sanoneet, että he eivät olisi selvinneet tällaisesta.. itsekin ajattelin joutuessani leikkaussaliin, että en halua herätä ikinä.. mutta vähitellen olen noussut ylös ja iloitsen elämästä ja perheestäni. Alkuraskauden keskenmenokin on rankka ja ikävä asia.. olen sen kokenut 3 kertaa.. siitä selviää, mutta sekin jättää jäljen sydämeen.. Tiinun menetys oli iso asia.. yritän edelleen toipua siitä.. mutta sitten kun ajattelee niitä, jotka menettävät täysin valmiin vauvan.. se musertaa.. en pysty edes kuvittelemaan miten siitä selviäisi.. tai jos vauva menehtyy kätkytkuolemaan.. tai entäpä jos lapsi kuolee onnettomuudessa.. tai muttaako se enää surun määrää, jos lapsesta tulee aikuinen ja hän menehtyy tavalla tai toisella?  Nämä asiat antavat minulle perspektiiviä tähän suruuni.

Tiedän ja olen kokenut niin, että mitä aiemmilla raskausviikoilla raskaus keskeytyy, sitä helpompi siitä on selvitä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Lääketieteelisesti kohtukuolema tapahtuu 22 viikkoisella tai sitä suuremmilla viikoilla.. me menetimme Tiinun 19+4. Rajan veto on todella raju.. ja juuri se saa minut tuntemaan ettei suruni ole oikeutettua, että minun pitäisi unohtaa jo kaikki.. Toinen seikka on se, että kyseessä on raskaudenkeskeytys, abortti.. ei keskenmeno.. sekin tekee osansa.. Geneettisestä raskaudenkeskeytyksestä on puhuttu vähän ja ainakin minun on ollut vaikea löytää vertaistukea. 

Nyt kun vuosi on kulunut.. olen harkinut lopettavani blogin kirjoittamisen. 
Ehkä joskus voisin kirjoittaa iloisemmissa merkeissä. 


torstai 6. lokakuuta 2016

On kulunut lähes vuosi siitä kun saimme musertavia uutisia.
Paljon on mahtunut siihen aikaan.. iloa ja surua, toivoa ja pettymyksiä.
Sitä sanotaan, että ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen on kaikista vaikein.
Kun käy läpi kaikki juhlapyhät, synttärit ja muut tärkeät merkkipäivät.
Se vaikein päivä on kuitenki vielä tulossa..
se päivä kun synnytin tyttäremme kuolleena tähän maailmaan..
Vieläkään en ole pystynyt ääneen sanomaan, että hän on kuollut.

Viime päivinä olen tuntenut tuskaa siitä mitä sisälläni ei ole..
kohdussani ei kasva uutta elämää..
pelkään onnistuuko raskaus enää ollenkaan..
On niin kovin kaukainen ajatus siitä, että saisimme joskus vielä lapsen..
ja millä todennäköisyydellä, jos niin kävisi, kaikki edes menisi hyvin...


torstai 15. syyskuuta 2016

Menettämisen pelko

Se on vahva tunne.
Salpaa hengityksen ja saa kyyneleet kihoamaan silmiin.
Se tulee yllättäen.. 
Jos jossain lähellä on hätä,
mies ei vastaa puhelimeen, lapset eivät vastaa puhelimeen tai ovat liian myöhään ulkona.. 
tai jos joku sairastuu vakavasti.. eikä paranisi.. joutuisi kohtaamaan kuoleman.. 
Miten siitä selviäisi, jos pelkkä pelko saa lamaantumaan??? 

Mutta kaikkihan on hyvin..
 ainakin melekein..
toistaiseksi. 

torstai 1. syyskuuta 2016

Kontrolleja

Niin.

No nyt on käyty ultrassa yksityisessä neuvolassa toteamassa, että kohtu on siisti ja tyhjentynut kokonaan. Limakalvokin näytti viitteitä lähestyvästä ovulaatiosta. Yksi huoli vähempänä.. Keskeytys on onnistuneesti ohi. 

Tiistaina minulla oli rintojen kontrolli ultra. No se ei mennytkään sitten niin hyvin, rinnan patti ei ollut muuttunut miksikään.. se millaiseksi sitä alunperin ajateltiin, olisi tarkoittanut sitä, että patin olisi pitänyt alkaa pienentyä ja sulaa hiljalleen pois. Asia ei tietenkään ollut niin. Ultran jälkeen tehtiin vielä mammogarfia ja lääkäri päätti tehdä lähetteen kiireellisenä julkiselle puolelle.. olisin päässyt kyllä yksityiselle nopeammin tarkempiin tutkimuksiin, mutta varallisuus ei anna periksi. 
Sainkin jo eilen puhelun julkiselta puolelta ja olisin saanut jo ensi maanantaille ajan paksuneulanäytteen ottoon.. harmittavasti olen vain silloin toisella paikkakunnalla eikä se onnistu mitenkään.. aika menee siis seuraavalle viikolle. 

Minä en millään jaksa uskoa, että kyse olisi mistään vakavasta.. täytyisihän sen oireilla muutenkin.. lääkärikin puhui että voi olla kalkkeuma, mutta koska patti on kiinteä eikä ole pienentenyt, se on tutkittava kunnolla.. 

Vaikka olenkin lähes varma, ettei ole syytä huoleen, sitä kuitenki miettii vaihtoehtoa vakavasta sairaudesta.. voiko minulla olla rintasyöpä?

Merkillistä miten toiset kokevat elämässään enemmän epäonnea kuin toiset.. tänäänkin sain kuulla että "ihmisille annetaan sen verran mitä jaksaa kantaa.." IHANKO TOTTA???? Minäkö olen niin vahva, että jaksan epäonnistua kerta toisen jälkeen ja elää huolesta sykkyrällä.. ja toinen seikka.. "jos kaikki olisi aina hyvin, ei osaisi arvostaa hvyiä asioita elämässä" Täytyykö minun kohdata lapsen menettäminen ja pelätä oman henkeni puolesta, jotta arvostaisin elämääni?? Kyllä vähempikin riittäisi.. 

Tiinun menettämisestä on nyt 10kk ja 3 päivää. Sydän itkee yhä.


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Turhautumista



Lapsen menettäminen on kaikkein yksinäisin, lohduttomin matka, minkä ihminen voi kokea ja ainoa kuka voi ymmärtää sitä, on henkilö, joka on itse kokenut samankaltaisen asian. Kukaan ei voi kuitenkään täysin ymmrätää miten toinen menttämisen kokee. 

Vaikka itse olen jutellut useamman sellaisen kanssa, jolla on samanlainen kokemus.. menettänyt syntymättömän lapsen suunnilleen samoihin aikoihin.. koen silti olevani yksin asian kanssa, enkä usko, että kukaan ymmärtää kuinka syvästi minuun edelleen sattuu.

Saa tehdä kovasti töitä kun tapaa raskaana olevia.. heidän onnensa ei ole minulta pois, mutta silti mieleeni putkahtaa kysymyksiä "Miksi minä en saa lasta? Miksi minun vauvani kuoli? Miksi meillä menee raskaudet pieleen" 

Ja sitten saa niitä kommentteja että onneksi teillä on jo monta lasta, tiedät ainakin että voit tulla raskaaksi, sinähän olet vielä nuori jne.. Nämä kliseet ei auta millään tavalla.. ne eivät tuo Tiinua takaisin.. Suru sydämessä on yhä läsnä. 

Se, että elän normaalia elämää, olen työharjoittelussa, opiskelen, hoidan omat lapseni ja kodin, ei tarkoita sitä että olisin päässyt yli Tiinun menettämisestä. Edelleen se satuttaa.. nyt vielä enemmän.. kun "sain" kokea tuulimunaraskaudenkin.. 

En koe olevani oma itseni.. surulliset asiat tuntuvat kaksinverroin surullisemilta.. iloin ja onnen tunteet eivät ole niin suuria kuin aiemmin. Tunteet seilaavat vuoristoradan lailla.. kipeä tunne ja pelko siitä, että emme enää koskaan saa sitä onnea perheenlisäyksestä. 



tiistai 26. heinäkuuta 2016

Lista pitenee

Kun on toivuttu keskenmenosta
ja jollain tapaa selvitty raskaudenkeskeytyksestä, menetetystä lapsesta..
voi lisätä listaan tuulimunan. 

2 vuotta toivottu lasta..
3 kertaa epäonnistuttu siinä..
varovasti kysyttiin uskaltaako vielä..

Ei tätä voi jättää tähän..
ei viimeinen kokemus voi olla menetys..
Eihän??? 



keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Rintojen ultra.

Tiistaina kävelin vapisevana ultrattavaksi...
Jouduin odotteleen hyvän tovin, koska yksi laite 
oli rikkoontunut ja ajat olivat sen vuoksi vähän myöhässä.
Paikka oli sellainen, jossa tehdään mammografioita yms..

Siinä ehti kysellä itseltään kaikenlaista.. ajatella pahinta mahdollista
ja toista äärilaitaa

ja ehkä itkeäkin... 

Lääkäri pyysi minut huoneeseen.. pyysi riisumaan yläosat pois..
ja tunnusteltuaan rintani alkoi ultrata.. hän ei puhunut mitään 
pieneen ikuisuuteen.. tai siltä se ainakin tuntui.. 
Lopulta hän sanoi, että ei ole syytä huoleen. 
Muutos näyttäisi olevan paksuuntunutta rauhaskudosta 
eikä siitä ole haittaa terveydelle. Hän halusi kuitenkin että
tehdään vielä uusi ultra elokuun lopussa. 

Mieli keveni ja taisi muutama helpotuksen kyynelkin vierähtää. 

Tiedän, että elämässäni on paljon hyvää ja kaunista..
mutta välillä pystyn näkemään vain kaiken tuskan ja huonot asiat. 
Luulin että masennusoireet olivat helpottaneet,
mutta tämän rintaepisodin aikana huomasin että en todellakaan ole kunnossa.

Ystävät pidän edelleen aika etäällä..
en osaa sanoa onko ketään kenelle pystyn puhumaan todellisista tunteista..
Joskus kaipaa ystävää.. joka näkee ja kuulee sanomatta että on huono olla..
että tarvitsen vain olen jota vasten itkeä..
Mutta olen sen luontoinen ihminen..
että en taida osata edes näyttää todellisiä tunteitani..
olen taitava peittämään kaiken.

Vuosia sitten tutuistuin uusiin ihmisiin, joista pidin kovasti
ja pian meistä tuli läheisiä ystäviä..
tai ainakin luulin niin.
Puhuin tunteistani ja yksityisistä asioistani..
Mutta he eivät olleet luottamuksen arvoisia.. 
Riitaannuimme emmekä ole sen koommin juuri puhuneet..
Se vaikuttaa minuun edelleen..
En osaa enää avautua ja kovetan itseni. 






lauantai 4. kesäkuuta 2016

Check up...

Nizzan reissu oli ja meni.
Oli todella hauskaa ja unohdin hetkeksi kaiken muun
vaikka tulihan sielläkin kertaalleen itkettyä tätä kaikkea.
Mutta nauroin enemmän kuin pitkään aikaan,
niin että mahaan sattui.

Aika pian kuitenkin arki palasi kuvioihin.. meni useampi päivä että toivuin reissuväsymyksestä.

Minulle ei tehty minkäänlaista jälkitarkastusta synnytyksen jälkeen
ja se sai minut pohtimaan onko kaikki kunnossa...
mieleni ei antanut rauhaa, joten varasin yksityille gybekologille ajan
ja kävin tarkistuttamassa paikat.. Kaikki näytti olevan hyvin,
PCOkin oli lähes hävinnyt.. sitä oli enää niin vähän että
diagnoosi ei sovi enää minulle.. Kiertokin on lyhentynyt 54 päivästä normaaliin.
Gynekologi tutki myös rinnat ja sieltä nyt sitten löytyi sellainen patti, joka utrataan ensi
viikolla.. Ensimmäinen tunne löydöksen jälkeen oli, että pitääkö minun tämäkin vielä kestää???
Lääkäri sanoi että kyseessä on todennäköisesti hyvänlaatuinen löydös, eikä ole aihetta huoleen,
mutta kyllä se saa miettimään, mitä jos olenkin sairas???

Mieli on ollut synkkä... Eihän kaikki voi päättyä näin???

torstai 28. huhtikuuta 2016

Puoli vuotta

Menetyksestä on puoli vuotta aikaa.
Elämä menetyksen jälkeen on ollut synkkää.
Ensin olin koko ajan surullinen, sitten enää puolet ajasta..
koko ajan vähemmän.. nyt enää silloin tällöin..
Olen iloinen, että mieleni on pirstynyt.

Ajatellessani menetystä kyyneleet kihoaa silmiini edelleen..
mutta niin se kai tulee olemaan..
Menetetty lapsi on ikuisesti osa minua, eikä suru tule koskaan häviämään
kokonaan. 
En tunne enää olevani niin masentunut..
mutta en ole kyllä entiselläänkään..
Arki väsyttää kovasti ja kaipaan usein omaa aikaa..
hermostun helposti.. Ilon ja onnen tunteet vaativat enemmän kuin aiemmin.
Sosiaalisesti olen edelleen  vetäytyvä..
Tapaan ystäviäni harvoin..
Koulussa on jotenkin erilainen meno..
Se kaikki on kaukana perhe-elämästä ja lapsista..
olen joku muu kuin äti, äiti joka on menettänyt lapsen.
Siellä keskitytään opiskeluun..
ja olen opiskelija muiden joukossa.
Koulu onkin ollut sellainen turvasatama,
vaikka opiskelukin on tuntut kamalan raskaalta
ja lääkäri olisi halunnut laittaa minut sairaslomalle.



torstai 31. maaliskuuta 2016

Sinnittelyä

Laskettu aika oli ja meni.
Kävin haudalle viemässä kynttilän,
kuivin silmin en päässyt pois.



Ajan myötä olen huomannut, 
että pahin synkkyys on lieventynyt.
Pystyn iloitsemaan asioista.

Menettämisen ajattelu saa minut edelleen pois tolaltaan.
Miksi meille kävi näin?
Jotenkin tuntuu, että meidän perheessä on ollut 
verrattavan paljon surua ja huolta. 
Mutta toisaalta monessa muussakin perheessä voi olla vastaavaa,
siitä vaan ei taideta kovin julkisesti puhua. 

Koen edelleen olevani väliinputoaja,
en missään vaiheessa löytänyt minulle täysin sopivaa
aktiivista vertaistukea. 

Arki on osittain pakkosuorittamista,
voimat loppuu välillä ja haluan käpertyä yksinäisyyteen.
Minulla pitäisi olla lapsi sylissäni,
mutta kannan surua sydämessäni. 
Taistelen masennusta vastaan.

Koulu aiheuttaa stressiä myös
ja harjoittelupaikan puuttuminen..
Kursseja on rästissä ja useampi tentti odottaa uusimista,
harjoitustöitä on kesken aika monta..
Ja minä lykkään kaikkea koko ajan vain eteenpäin.
Aloitekyky puuttuu.

Toukokuun loppupuolella suuntaan Nizzaan muutamaksi päiväksi.
Se tulee olemaan kevään piristys
ja tulee niin tarpeeksi.
Voin sanoa, että olen loman ansainnut.


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Menettämisen pelko

On mennyt useampi hetki enkä ole kirjoittanut.
Suru ei ole enää joka hetkessä,
nauran, puhun, syön ja elän.
Nukun kohtuullisen hyvin.


Mutta kun suru iskee,

se vie mennessään.
Kyyneleet valuu ja kaipaus sattuu. 

Kouluun on helppo mennä,
se on eräänalainen pakopaikka,
minulla ei ole aikaa ajatella menetystä.
Läheisiä ystäviäni välttelen edelleen.
Osaa en näe ollenkaan, osan kanssa kirjoittelen
silloin tällöin viestejä.
En kaipaa kenenkään seuraan,
viihdyn kotona perheen kesken.
Lapset ovat valo elämässäni.
Ilman heitä en olisi tässä nyt.

Pari viikkoa sitten sain muistutuksen siitä kuinka elämä voi päättyä ihan koska vain.
Kuopuksemme oli ollut vatsataudissa, hän oksensi sunnuntaina 2 kertaa, seuraavana päivänä 
hän voi hyvin, söi normaalisti ja oli oma iloinen itsensä. Maanantai oltiin varalta kotona, koska emme tienneet oliko se vatsatautia vai liikaa herkkuja (sunnuntaina juhlittiin 9-vuotiaan synttäreitä).

Tiistaina pieninkin meni hoitoon.. hän jäi iloisena ja hyväntuulisena sinne.. 
Pääsin kouluun ja ehdin olla 15 minuutti tunnilla, kunnes tytön omahoitaja soitti ja sanoi, että kaikki ei ole hyvin. Tyttöön ei saa kontaktia, ei vastaa puhutteluun eikä kosketukseen, silmät muljahtelee päässä, ei meinaa pysyä hereillä.. ei puhu mitään.. ei seuraa katseella.. katse seisoo.. 
Hän lähti viemään lasta päivystykseen ja minä lähdin saman tien perään.. hirvittävä hätä ja huoli.. 
Kuoleman pelko.. onko hän satuttanut itsensä.. aivotähdys.. verenvuotoa aivoissa (esikoisemme loukkaantui useampi vuosi sitten pahasti ja hänellä oli aivokalvon ja kovakalvon välinen leikkausta vaativa vuoto, olisi voinut kuolla)... tai oliko kyseessä epileptinen kohtaus?? 7-vuotiaallamme on ollut lapsuusiän hyvänlaatuinen epilepsia.. 

Pääsin terveyskeskukseen ja tyttö oli otettu ensiapuhuoneeseen.. oli todella pelottavaa nähdä oma lapsi tyhjän katseen kanssa.. hän ei reagoinut tulooni mitenkään.. ei seurannut minua katsellaan.. otin lapsen syliini ja rutistin hänet itseäni vasten enkä saanut mitään vastetta.. verensokeri oli matalahko 3,4.. 

Tyttö alkoi pikkuhiljaa vähän "heräämään" ja yritettiin keksiä millä saadaan verensokeri nousemaan.. heillä ei ollut glukoositapletteja tai muuta millä nostaa sokeriarvoja.. automaatti ei toiminut niin ei saanut mehua. Annettiin pelkkää vettä, mutta tyttö oksensi ulos samantien.. Lääkäri tuumasi sen olevan mahatautia.. mutta itse en ollut niin luottavaisella mielellä, koska mielestäni tilanne vaikutti poissaolokohatukselta.. olenhan nähnyt ennenkin sellaisen ja tytön omahoitajakin oli samaa mieltä. Mainitisin lääkärille huolestani ja kerroin isomman lapsen epilepsiasta.. hän lupasi konsultoida neurologia. Se helpotti mieltäni. Saimme luvan lähetä kotiin, mutta olin edelleen peloissani... Lapsi nukahti rattaisiin ja heräsi kun pääsimme kotiin.. unien jälkeen hän oli oma itsensä, halusi syötävää ja katsoi Frozenia innoissaan.. vihdoin saatoin huokaista..

Torstaina sain soiton neurologian poliklinikalta, että meille olisi aika seuraavalle päivälle eeg-mittaukseen.. jossain vaiheessa konsultaatiopyyntö oli muutettu kiireelliseksi lähetteeksi. Tietysti säikähdin vähän, mutta toivuttuani alkujärkytyksestä olin tyytyväinen että tuo kohtaus, joka muuten kesti yli tunnin, tutkitaan. Yleensä aletaan tutkimaan vasta muutaman kohtauksen jälkeen, en sitten tiedä miksi meidän tapauksessa tutkitaan heti. Ensi viikolla on neurologille aika ja selviää jatkot. Luulen että seurantalinjalle jäädään, koska uusia kohtauksia ei ole tullut. Mutta voin sanoa, että kyllä minä säikähdin. Menettämisen pelko on ihan kamalaa. 

Minulla riittää työstämistä pelkojeni kanssa
käyn yhä psykologin kanssa juttelemassa.
Tällä viikolla on myös lääkäri.
Minulla on masennusta ja ahdistuskohatuksia
joten todennäköistä juttelun avuksi otetaan hetkeksi lääkitys.
En oikein pääse surutyössäni eteenpäin.. 

Ja kun nyt tunnustan tässä asioita niin voin tunnustaa senkin,
että toivomme uutta raskautta pian. Ei se menetystämme korvaa,
mutta ajatus uudesta mahdollisesta raskaudesta auttaa jaksamaan.
Emme mitenkään voi jättää perhettämme tähän muotoon, 
että menetimme lapsen.. meidän on saatava kokea vielä se onni,
että saamme lapsen syliimme elävänä. 


maanantai 22. helmikuuta 2016

Faded


"Faded"
You were the shadow to my light
Did you feel us
Another start
You fade away
Afraid our aim is out of sight
Wanna see us
Alive
Where are you now
Where are you now
Where are you now
Was it all in my fantasy
Where are you now
Were you only imaginary

Where are you now
Atlantis
Under the sea
Under the sea
Where are you now
Another dream
The monsters running wild inside of me
I'm faded
I'm faded
So lost, I'm faded
I'm faded
So lost, I'm faded

These shallow waters, never met
What I needed
I'm letting go - a deeper dive
Eternal silence of the sea - I'm breathing
Alive
Where are you now
Where are you now
Under the bright - but faded lights
You've set my heart on fire
Where are you now
Where are you now

Where are you now
Atlantis
Under the sea
Under the sea
Where are you now
Another dream
The monsters running wild inside of me
I'm faded
I'm faded
So lost, I'm faded
I'm faded
So lost, I'm faded

lauantai 13. helmikuuta 2016

Lopullista


Kulunut viikko on ollut vaikea. 
Olen käsitellyt Tiinun kuolemaa..
Hiljaa pääni sisällä olen puhunut nimenomaan kuolemasta,
en enää menettämisestä.. 

Mikä ero sitten on menettämisellä ja kuolemalla on minulle? 
Menetys ei ehkä ole niin lopullinen, ehkä menetetyn voisi saada takaisin?
Kuolemaa taas ei voi muuksi muuttaa.. Tiinu on kuollut..

Olin läheisen ystäväni kanssa samaan aikaan raskaana,
hänellä oli laskettu aika helmikuussa ja Tiinun laskettu aika olisi ollut maaliskuussa..
meidän lapset tuppaa syntymään etuajassa, joten ajattelin että olisimme saaneet
lapsemme samoihin aikoihin.. 

Tulee viesti ystävältä, että hän on menossa synnyttämään..
minun olisi pitänyt olla onnellinen ja iloinen.. sain kirjoitettu hänelle "Tsemppiä teille <3" ja
purskahdin itkemään.. pitkiin aikoihin en ole itkenyt niin lohduttomasti... yritin pidätellä itkua, 
mutta aina se alkoi uudestaan.. lapsetkin olivat ihmeissään ja antoivat minun olla rauhassa. 
Sydämeen sattui ja henki salpaantui.. tuntui että kaikki pahuus iski vasten kasvoja.. Se oli shokki.

En ole ollut missään vaiheessa kateellinen ystävälleni.. Tiinun kuolemasta tuli yhtäkkiä niin konkreettista.. ystävä sai pienen tytön, minä olen omani päästänyt enkelten mukaan.. hän ei tule ikinä takaisin.. minun sylini on tyhjä ja se tekee liian kipeää. Lapseni on kuollut eikä palaa syliini enää ikinä.. Se että ystäväni sai aarteen syliinsä, muistuttaa minua siitä mitä itse menetin.

Olen syyllistänyt itseäni tunteistani.. pettynyt siihen, etten aina hallitse niitä. Välttelen osaa ystävistäni. Maailmani on kutistunut.

Tämä ystäväni käy lukemassa blogiani..
Toivottavasti en pahoittanut mieltäsi,
en ole halunnut sinulle suoraan tunteistani kertoa
koska en halua että sinun onnesi kärsii minun synkän mieleni vuoksi.



perjantai 29. tammikuuta 2016

3 kk

Kolme kuukautta on kulunut.
Tuntuu, että olen elänyt surussa iäisyyden, vaikka oikeasti 
se on aika pieni osa tähän astisesta elämästäni. 

Välillä elän jonkun toisen elämää ja unohdan kaiken.
Hetken olen tuskasta vapaa ja olen jossain muualla.

Viime aikoina on tullut hetkiä, jolloin olen purskahtanu itkuun hyvin nopeasti..
niinä hetkinä tajuan, että menetimme lapsemme ja hyväksyn sen.
Kuitenkin, jotta itkun saisi loppumaan, minun on kiellettävä asia. 
En ole tainnut kertaakaan sanoa ääneen että Tiinu on kuollut.
Olen käyttänyt kiertoilmaisuja.. hän on mennyt taivaaseen..
menetimme hänet jne. 


Päivääkään ei kulu, ettenkö ajattelisi Tiinua.
En kuitenkaan puhu enää siitä ääneen,
tai jos puhun, kadun sitä heti.
Huomaan osasta, että he eivät enää jaksa käsitellä asiaa.
Puuhenaihe vaihdetaan pian normaaliin arkeen.



Toivomme uutta raskautta,
sen avulla näen valoa tunnelin päässä.
Vielä ei ole kuitenkaan onnistanut.
Tänään kp2 ja eilinen oli hirvittävän vaikea päivä..
en sinänsä surrut sitä, että en tullut raskaaksi.
vaan sitä, että en ole enää raskaana..

Viime viikolla minun piti päästä psykologille, 
mutta hän olikin sairaslomalla ja käyntini peruuntui.
Ensin ajattelin, että OK, ei tässä mitään.
mutta hetkeä myöhemmin itkin lohduttomasti.
On niin paljon asioita, mistä haluaisin jutella..
kuten se, että ajattelen kuolemaa paljon..
että minä tai joku läheinen joutuu onnettomuuteen, 
tai sairastuu vakavasti ja menehtyy.. 
Usein on tunne, että jotain pahaa tapahtuu..
Olemme kokeneet aika paljon surua,
miksi se tähän loppuisi?

Monet menetyksen kokeneet ovat sanoneet, 
että aika jakaantuu ennen ja jälkeen menetyksen..
Niin tunnen itsekin.. 
tällä hetkellä tunnen olevani vain varjo 
siitä, mitä olin ennen tuomiota. 
Opinnoissa jaksaminen vaatii taistelua..
aloite- ja keskittymiskyky ovat edelleen huonoja..
En näe läheisiä ystäviäni kovin usein..
saatan jopa vältellä heitä.. 



maanantai 11. tammikuuta 2016

Pettymyksiä

Sosiaalinen media on aiheuttanut alemmuuden tunteita ja pahaa mieltä.
Tiedän että lääketieteellisesti kohtukuolemaraja on rv22.
Siitä on käyty keskustelua eräissä ryhmissä...
Kun liityin ryhmiin tarkistin vielä ylläpidolta olenko oikeutettu liittymään ryhmiin..
sain myöntävän vastauksen..
Sitten yllättäen aletaan käydä keskustelua viikkorajoista..
RV20 on uusi raja.. Isku vasten kasvoja..
me menetettiin Tiinu rv19+4.. 3 päivää lisää niin ois ollut rv 20..

Tuntuu niin julmalta.. koen asian niin, että heidän mielestään minun suruni on pienempi.. tässä tapauksessa 3 päivää pienempi kuin mitä tarpeeksi iso suru olisi.. Minulla ei ole samanlaista oikeutta saada vertaistukea enkä kuulu ryhmään. Ilmeisetsi ryhmään olisi saanut jäädä viikorajan alittavat, jotka ennen sääntöuudistusta ovat liittyneet.. mutta miksi ihmeessä jäisin, koska minun menetykseni ei ole tarpeeksi iso heidän mielestään.

Käpy-yhdistys tukee lääketieteellistä kantaa eli tuo rv22 on raja. Ryhmän vertaistukitapaamisiin saa osallistua.. mutta ei se tuntunut oikealta.. koska eräs asinatuntijakin puhui tuosta viikkorajasta..

On myös ryhmä "raskauden keskeytyksen kokeneet". Siihen liityin sen jälkeen kun sain vinkin siitä. Se on vielä pieni ja hiljainen. Ehkä se ajan saatossa kasvaa.. mutta minun suruni on suuri nyt. Vuoden päästä se todennäköisesti on jo vähän pienempi. Tarvitsen kohtalotovereita nyt. Taas tunnen vähän enemmän olevani yksin asian kanssa.. että kukaan ei ymmärrä..

minä en kuulu mihinkään.. en saanut keskenmenoa.. lapseni ei kuollut kohtuun..
Me keskeytimme raskauden...


maanantai 4. tammikuuta 2016

;(

Minusta tuntuu, että Tiinun menetyksestä on sen verran aikaa, että kukaan ystävistäni ei enää jaksa kuunnella minua. Olen tuntenut suurta ahdistusta, kurkkua puristaa ja rintakehän päällä on kivikasa. 

Edelleen haluaisin voida paremmin, haluaisin olla iloisempi ja tuntea itseni ehjäksi. Vaikka kuinka haluan ja yritän, suru palaa aina luokseni. 


Kunpa voisinkin vain päättä olla onnellinen.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

29

Viime päivinä olen tuntenut luissani ja ytimessäni menetyksen.
Mieli on ollut alakuloinen ja itku herkässä.

Olen käynyt tapahtumia päässäni läpi..
Muistan sen niin hyvin, se tunne kun menettää toivonsa.

Tällä hetkellä raskausviikkoja olisi tasan 29. 

Luulen, että käyn näitä asioita läpi, koska toivomme, että uusi raskaus saisi alkunsa pian.
Tiinua ei pysty kukaan korvaamaan, mutta ajatuskin siitä että saisin joskus kasvattaa uutta elmää sisälläni auttaa jaksamaan ja näyttää minulle suuntaa. Samaan aikaan pelkään, että emme saa enää uutta mahdollisuutta. Ja jos sen saisimmekin, osaanko iloita siitä? Luulen että ole todella vainoharhainen ja raskaus tulee olemaan henkisesti vaikea. 

19.1 minulla on taas psylogin aika..
toivottavasti olen päässyt siihen mennessä vähän eteenpäin.