torstai 31. joulukuuta 2015

Hyvää uutta vuotta

Kävin tänään isompien tyttöjen kanssa leffassa.
Katsottiin Onnelin ja Annelin talvi..
Säikähdin omaa reaktiotani
kun kuvioihin ilmestyi Vaaksanheimon perhe vauvan kera.
Kyynel vierähti poskelle ilman ennakkovaroitusta..
Ei se ihan itkuksi kuitenkaan mennyt vaikka kyyneleitä jouduinkin muutaman pyyhkimään.


Vuoteen 2015 on mahtunut paljon surua ja tuskaa. 
Onnellisiakin hetkiä ollaan vietetty.. 

Mutta tällä hetkellä voimakkaimmin pinnalle nousee menetys.
Maaliskuussa 2015 sain alkuraskauden keskenmenon ja lokakuussa 2015 menetettiin Tiinu.

Onnenhetkiin kuuluu lasten nauru ja iloiset silmät..
Niiden avulla minä tarvon tässä eteenpäin.





En tee uudenvuoden lupausta..
Tai no tavallaan..
lupaan tehdä parhaani asioissa joihin ryhdyn.
Ja taisin kuitenkin luvata lähteä mukaan sokerittomaan tammikuuhun...
se tulee tarpeeseen koska on tullut mussutettua vähän liikaa herkkuja.

Ryhdyn myös jälleen lenkkeilemään, koska rakastan sitä. 
Ja varaan tatuointiajan täydentääkseni selkäni tatuointia. 
Tämän lisäksi olemme lähettäneet toiveen pienokaisesta..
Voi kun meille suotaisiin se onni, että saataisiin pienokainen elävänä syliin asti.

Toivon kaikille blogini lukijoille onnellista uutta vuotta 2016.


tiistai 29. joulukuuta 2015

Miksi en minä?

En ole enää koko aikaa surullinen
pystyn elämään suhteellisen normaalia elämää,
vaikka helppoa se ei ole.
Minusta ei näe päällepäin tuskaani,
eikä se tuska kyllä enää täytä koko sydäntä.
Sille on oma paikkansa sydämessä.
Niin kummallista kuin voi olla.. 
siihen tuskaan liittyy kauniitakin asioita
muisto omasta lapsesta.
Ehkä joskus koittaa se päivä, 
kun minun ei tarvitse puhua menetyksestä enää niin 
vahvan sanan kautta kuin TUSKA.  

Uusi vuosi lähestyy, minulla on ollut jo hetken sellainen tunne,
että tarvitsen puhtaan pöydän mistä aloittaa. 
Haluaisin poistaa elämästäni kaiken turhan,
haluaisin tuntea olevani tasapainossa. 
Seesteinen. Sitä minä etsin ja tarvitsen.
Kunpa voisin vain päättää, että nyt kaikki on hyvin.

Viime aikoina olen pettynt itseeni moneen kertaan.
Olen tuntenut kateutta ja katkeruutta, jopa vihaa toisia kohtaan.
Heitä kohtaan joilla asiat on hyvin ja toiveet toteutuu.
En haluaisi tuntea niin.. haluaisin olla onnellinen heidän puolestaan..
miksi ei voisi vain päättää niin? Kun osaisi katsoa asioita niin,
että toisten elämä on erillinen omasta. Ei saisi verrata.
Kuka loppujen lopuksi tietää, mitä kaikkea toinen on elämässään kokenut.
Ehkä juuri hän on ansainnut sen suuren onnen.. 
Vaikka kuinka yritän ajatella näin..
palaan aina siihen, että miksi minun piti kokea näin suuri menetys?

Joku viisas, samankaltaisen surun kokenut, on kääntänyt kysymyksen niin päin
että miksipä en juuri minä? 

Itse en kai ole surutyössäni vielä niin pitkällä että voisin ajatella noin päin. 

Näistä asioista juttelin tänään ystäväni kanssa..
Ehkä nään asiat taas aavistuksen valoisammin.



Kaksi kuukautta

Kaksi kuukautta siitä kun menetimme sinut.

Ikävä. 


Hengittäminen on yhä raskasta..
Odotan hetkeä, 
jolloin huomaan,
että hengittämisen eteen ei tarvitse ponnistella.

Suru.



sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Kun on kokenut suuren menetyksen
Kaipaa rakkautta enemmän kuin koskaan.

Kai se on tapa yrittää peittää tyhjiö sydämmessä. Rakkaus on kuin särkylääke suruun. Sitä saatuaan voi hetken hyvin, mutta kun vaikutus lakkaa, kipu ja tuska palaa.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Raastava ikävä

Kyyneleet virtaa poskilleni,
itken suruani ja kaipaustani

Joulun aika on varmasti vaikeaa jokaisen lähesien menttäneelle,
erityisesti jokaiselle, joka on menettänyt lapsensa. 
Ja uskon, että mitä pidemmälle raskaus olisi edennyt,
sitä tuskallisempi menetys olisi. 

Usein ajattelen niin, että he jotka ovat menettäneet lapsen vasta syntymän jälkeen,
eivät anna oikeutta surra, sanovat,  että minun suruni on pientä heidän suruunsa verrattuna.
Eräs ystäväni sanoi kuitenkin, että vertaistukiryhmissä tällaiset ihmiset ovat ottaneet osaa suruun
samalla tavalla, sanoneet, ovat pahoillaan siitä, että yhteisiä muistoja lapsen kanssa ei ehtinyt muodostua. Heillä on muistoja elävästä lapsesta, ehkä kokemuksia hänen kanssaan jne. 
Minä taas ajattelen niin, että jos minulla olisi muistoja ja kokemuksia Tiinusta.. en selviäisi ikinä. 
Ehkä juuri siksi ajattelen niin kuin ajattelen.. että minun suruni on pienempi kuin heidän.. 
Tunnen että, joskus pääsen eteenpäin. Tänään vain ei ole se päivä.

Kuljet aina sydämessäni.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Kaipaan sinua

Tiinu on todella poissa..
hän ei palaa luoksemme.
Edes 3-vuotiaan optimismi ei tuo pientä takaisin.

Tuntuu, että elän jonkun muun elämää..
työnnän menetyksen kauas pois minusta..
ja kun uskallan taas ajatella ja käydä asiaa läpi,

tulee itku ja suuri kaipuu.
Lohduttomuus siitä, että en todellakaan tule saamaan

häntä enää koskaan syliini. Hän on kuollut, ihan oikeasti.

Olen miettinyt, että mitä vastaan ihmisille, jos minulta kysytään montako lasta minulla on?
Jos sanon 5 pääsen helpolla, mutta tunnen kieltäväni Tiinun. Jos sanon 6, pitääkö minun 
kertoa siitä että yksi lapsistani on taivaassa? 

Muutama viimeinen päivä on taas ollut vaikeita.. minua alkaa ahdistaa tilanteissa, joissa 
en ole ennen sitä kokenut. Mieliala ei myöskään ole kohonnut kovinkaan, hermot on edelleen kireät, väsyn helposti ja olen äkäinen. Mietin paljon kuolemaa, pelkään läheisten menttämistä ja nään painajaisiakin siitä. 




lauantai 12. joulukuuta 2015

Patologin lausunto ja hartaustilaisuus


Torstaina koitti se päivä, jota olin odottanut ja pelännyt. 
Toivonut parasta, pelännyt pahinta. 


Pahanlaatuinen teratooma, vei meidän Tiinun hengen.
Kasvain oli tunkeutunut osittain aivoihin ja nenäonteloihin.
Se oli masiiviinen ja mitään ei olisi voitu pienen hyväksi tehdä.
Tiinu olisi menehtynyt hetkenä minä hyvänsä kohtuuni.
Kasvaimen sijainnillakaan ei ollut merkitystä, koska se olisi ehtinyt kasvaa
niin isoksi ettei mitään olisi ollut tehtävissä.

Kun tämänlaatuinen kasvain todetaan sikiöaikana se on lähes poikkeuksetta
pahanlaatuinen ja elinennuste on huono/olematon. Tällaiset kasvaimet voidaan huomata
myöhäisilläkin viikoilla vasta.. ja tämä voisi tulla vasta syntymän jälkeenkin,
mutta silloin asialle pystyisi ehkä jotain tekemäänkin.

Tiinu oli koromosomeiltaan täysin terve tyttö. Vastasi viikkoja ja vartalo oli täydellinen.
Kasvaimen vuoksi sydän oli pettämässä ja jossain väliseinässä oli laaja aukko.
Voi kuinka olisin toivonut, että vika olisi ollut vain sydämessä, silloin meillä olisi ollut toivoa.

Näiden  tulosten jälkeen sellainen entä jos sittenkin olo on hävinnyt. Mitään ei ollut tehtävissä,
minä en toimillani tai teoillani ole vaikuttanut sen syntyyn.. se on ollu olemassa aina.. solutasolta lähtenyt liikkeelle ensin hitaasti ja sitten kasvanut räjähdysmäisen nopeasti. 
Kasvain ei ole millään tavalla perinnöllinen ja se on huojentavaa.

Tänään kävimme kappelissa hartaustilaisuudessa Tiinun muistoksi. Pappi puhui kauniisti. Hän luki psalmista 139 otteen, joka sai silmäni kostumaan.


                                                                                       Sinä olet luonut minut
sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme,
suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.

Ikävä on kova. 


maanantai 7. joulukuuta 2015

Raskas mieli


Ahdistuskohtauksia tulee useamman kerran päivässä 
Paniikkiin asti ne eivät ole onneksi menneet. 

Kohtauksen eivät sinänsä ole uusia asia minulle,
olen kärsinyt niistä ennenkin ja minulla on ollut lääkitys niihin.
Tällä hetkellä en syö lääkkeitä, mutta se voi olla edessä.

Torstaina meillä on odotettu jälkitarkastusaika perinnöllisyyspolille.
Toivottavasti emme saa enää huonoja uutisia.. tarkoitan lähinnä sitä,
että ei olisi kyse mistään perinnöllisestä vaan onnettoman huonosta tuurista.

Kateus ja katkeruus on alkanut nostaa päätään.
Koen suurta vääryyttä siitä, että mentimme pinen tyttäremme.
Minun pitäisi olla raskaana, mahan pitäisi kasvaa, se olisi jo vähän tiellä..
potkut tuntuisivat selvästi ja pahoinvointikin olisi jättänyt rauhaan.
Olen kateellinen raskaana oleville, heille jotka plussaavat.. heille joilla on pieni vauva..

Koen edelleen olevani erillä planeetalla mieheni kanssa.
Yritän ymmärtää hänen reaktionsa,
mutta välillä ihan suututtaa, kun menetys ei kosketa häntä niin syvästi kuin minua.

Ihmiset ympärillä ovat jatkaneet elämää,
eivät enää kysy miten voin..

Minuun sattuu edelleen..
suren edelleen,  vaikka sitä ei nää.
Mietin pientä Tiinuamme päivittäin..
joskus silitän vatsaani haikealla mielellä.
sinun piäisi olla siellä.

Kuukautisenikin alkoivat jo. 
Se on sinänsä ihan hyvä juttu.
Vajaa kaksi viikkoa jälkivuodon loppumisen jälkeen alkoi menkat.
Keho herää kaiken jälkeen..

Toivomme, että tulisin pian uudelleen raskaaksi.
Tuntuu hyvältä ja toiveikkaalta ajatella, 
että sisälläni alkaisi kasvaa uusi elämä.
Ehkä vähitellen voin alkaa kirjoittaa taas yrittämisestäkin,
nyt se on vielä liian tuskallista.