Uusia näkökulmia

Minua ei ole koskaan ennen nukutettu..

En ole koskaan ennen menettänyt niin paljon verta,

en ole ennen saanut verensiirtoa..

en ole koskaan ennen kokenut sellaista voimattumuutta

ja syvää väsymystä kuin kyseisten komplikaatioiden vuoksi.

Siihen olotilaan lisättynä cytotecien aiheuttama horkka ja tärinä..

Maailmani oli sillä hetkellä hyvin pieni..

En jaksanut edes surra, enkä ajatella.. enkä olla olemassa kenellekään.

Tänään tajusin, että minulle olisi voinut käydä huonosti..

menetin lapsen, mutta lapseni olisivat voineet menettää pikkusisarensa lisäksi äidin,

mies lapsen ja vaimon.

Vaikka elämä on tällä hetkellä kovin raskasta ja synkimpinä hetkinä

oisin halunnut kuolla.. tänään olen onnellinen siitä, että olen olemassa.

Step by step

Opiskelu on vienyt kaiken aikani.

Onkohan tämä nyt sitä surun hukuttamista työhön?

Kolmen viikon rästihommat aiheuttavat paljon stressiä ja työtä.

Ei mene kuitenkaan päivääkään etten ajattelisia Tiinua.

Joka päivä, tulee se hetki jolloin kyyneleet pyrkivät ulos..

rintaa puristaa ja tuntuu että henki ei kulje. 

Joulukuun aikana saavutetaan eräänlainen etappi, 

kun on jälkitarkastus perinnöllisyyspolilla ja Tiinun siunaustilaisuus,

mutta surutyö ei ole valmis.

Hyväksyminen on edelleen vaikeaa. 

Sydämessäni asuu suru ja kaipaus,

on äärimmäisen vaikea hyväksyä, että tulen kantamaan tätä asiaa

lopun elämää mukanani.

Painolasti tulee kevenemään ja onkin keventynyt jo,

mutta se ei katoa koskaan.

Mieliala on edelleen vaihteleva..

saatan nauraakin välillä.. ja on hetkiä jolloin ei satu ollenkaan..

on hetkiä jolloin olen koko maailmalle vihainen..

haluan paeta ja piiloutua kaikilta.

On surun hetkiä ja pelkoa.

Olen pettynyt edelleen itseeni..

suutun helposti. loukkaannun helposti..

hermot on olemattomat ja uskokaa huviksenne t

ässä taloudessa sitä pitkää pinnaa tarvitaan.

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten pysty täysin iloitsemaan

lapsistani. Rakastan heitä, mutta suru on vielä sen verran tuore, 

että se vie ilosta osansa.. 

Askel askeleelta kuitenkin pääsen eteenpäin..

Uskon ja toivon valoisampaa seuraavaa vuotta.

Vuosi 2015 on ollut niin kovin raskas.

Tänään lapset piirsivät ja pyysin 3-vuotiasta piirtämään perheemme.

Pyysin että piirrä äiti ja isi, ja meidän 5 lasta.. hän lisäsi itse listaan

"Ja meidän Tiinu"

Mustaa

En ole ikinä ajatellut / tiennyt kuinka laajalla skaalalla tunteet voi heitellä lyhyenkin ajan sisällä. 

Eilen mieleni oli ihan musta.. Tunsin epäonnistuvani kaikessa.. tunsin olevani maailman huonoin äiti.

Pinna oli kireällä ja lapsille tuli ärähdettyää pienestäkin.. Olin itsellenikin niin vihainen, etten muista

koskaan ennen olleeni.. Väsymyksen määrä oli myös jotain uskomatonta.. Jossain vaiheessa iltaa olin varma, että kaikkien on parempi ilman minua. Lapsetkaan eivät tarvitse äitiä, joka on pahalla tuulella koko ajan.. tunsin olevani epäonnistunut elämässä. Tätä on  vaikea kirjoittaa, mutta hetken.. PIENEN hetken, mietin että haluaisin kuolla pois.. säikähdin omia ajatuksiani ja pillahdin itkemään.. vasta tänään sain sanottua miehelle kuin synkäksi mieleni eilen meni.. 

Tänään on ollut vähän parempi päivä.. herkkä olo.. edelleen tunnen epäonnistuneeni äitinä ja ihmisenä.. eräs opettaja tuli neuvomaan minua tehtävässä, jossa olin tehnyt virheen.. en pyytänyt apua.. ja kun hän osoitti, missä tein virheen koin taas olevani maailman huonoin ihminen.. lopputunnin sain nieleskellä kyyneleitä ja pidätellä itkua.. 

Elämä tuntuu niin kovin raskaalta ;( 

Tuhkaa

Väsymys tuntuu pohjattomalta.

Tehtävät on vaikea saada tehtyä. 

Kaikki asiat, jotka menee pieleen, suututtaa..

Tänään oli sen verran monta sattuman summaa, 

että paniikkikohtaus ei ollut kaukana.

Itku on ollut taas todella herkässä.

Olin papin kanssa yhteydessä 

ja hän oli selvittänyt, että meidän Tiinu

on jo Uurnahaudassa, lopullisessa lepopaikassaan.

Kuljin tänään 2 kertaa bussilla hautausmaan ohi,

enkä säästynyt kyyneleiltä. 

Tulemme pitämään pienen hartaustilaisuuden Tiinua

kunnioittaen. Koen sen tärkeäksi, että lapsetkin

pääsevät hyvästelemään pikkusiskonsa.

Ehkä sen jälkeen minäkin hyväksyn tapahtuneen.

Ystävä toi minut eilen käpy-tapaamisesta kotiin.

Puhuttiin siitä kuinka suru aaltoilee.. toisena päivänä

voi elää ihan normaalia elämää ja toisena kaikki tuntuu ylivoimaiselta.

Hän sanoi hyvin, että aivotkin tarvitsevat lepoa suremiselta..

Juuri siitä on ollut ilmeisesti kyse kun useampi päivä meni hyvin..

Nyt kaikki tuntuu epäreilulta ja itku tulee missä tahansa... 

Surun ja kaipauksen määrää lisää maalikuussa keskenmennään raskauden laskettu aika.

20.11.2015 olisi ollut se päivä. 

Kaksin verroin surua ja tuskaa.

Sterssiä, väsymystä ja treffejä

Palasin perjantaina kouluun ja se tuntui hyvältä.

Mutta nyt kun katsoo työmäärää, minkä minun on tehtävä itsenäisenä,

se tuntuu mahdottomalta. 

Ahdistun siitä, kun pitää itsenäisesti opiskella ja oppia asiat..

Kaikki on uutta ja joudun tekemään paljon töitä.

Eikä jatkuva väsymykseni auta asiaa..

Voisin nukkua koko ajan..

Ruokahaluni on myös kadonnut,,

Sanovat että kumpainenkin voi olla osa surutyötä..

Kaikki kokevat ja työstävät surua eri tavalla.

Jotain iloa tämän surun keskelläkin on ollut..

Pääsimme mieheni kanssa tänään terffeille ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen.

Sen mahdollisti se, että ystäväni antoi leffaliput ja lapsenvahtikin 

ilmestyi niin kuin tilauksesta.

Kävimme katsomassa Napapiirin sankarit 2 ja olihan se hauska..

nauroinkin muutaman kerran. 

Ja oli hyvä syy laittautua nätiksi.. 

En meikkaa yleensäkään paljoa.. viime aikoina en ollenkaan..

Tässä aika perusmeikki minkä yleensä teen jos meikkaan.. 

Hiukseni ovat luonnostaan taipuisat ja laineet syntyi helposti kun

kostutin hiuksia ja rutistelin kasaan.

Leffan jäkeen menin käpytapaamiseen.

Oli jotenkin merkittävää huomata kuin samoja tunteita osa oli käynyt läpi..

Varsinkin se kun minulla on ollut tarve surra yksin..

en ole halunnut olla kontaktissa ystäviin..

ja joku toinen oli kokenut samoin..

Tiinun menettämisetsä on nyt 24 päivää..

Suru ja kaipaus asuu sydämessäni.

Psykologi

Tänään oli odottamani psykologin käynti. 

Mukana oli myös oma terveydenhoitajani neuvolasta.

Käytiin läpi mitä tapahtui ja miten asiat eteni.

Puhuttiin synnytyksestä ja komplikaatioista.

Puhuttiin siitä miten minä koen asiat ja mitä tunnen,

miten jaksan ja mikä tilanne on kotona. 

Puhuminen tuntui hyvältä.

En ole vieläkää päässyt eroon siitä tunteesta,

että suruani vähätellään, minulle ei anneta oikeutta surra.

Kliinisesti ajateltuna meidän Tiinu on vain raskaudenkeskeytyksen tulos,

ei lapsi. Se sattuu kovasti.. Olen myös miettinyt, olisiko pitänyt odottaa 

muutama viikko, että olisi ollut rv22 täynnä, asiaan olisi suhtauduttu eri tavalla.

Tiinu olisi saanut virallisen nimen, henkilötunnuksen, hautajaiset ja kaikki.

Mutta en tiedä olisinko pystynyt kantamaan lasta sisälläni 3 viikkoa tietäen,

että menetämme hänet.

Pyskologi kysyi syytänkö itseäni tapahtuneesta.

Ei.. en ole vielä syyttänyt, mutta tiedän että se on mahdollisesti edessä.

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä ja taidan sen kieltää välillä. 

Ajattelen edelleen usein, että se tapahtui jollekin toiselle.. havahdun kyllä kuvitelmistani

ja tajuan ajattelevani meidän omaa menetystämme.

1. Suru

2. Musertava suru

3. Käsittämätön suru

4. Lamauttava suru

5. Tuska ja epätoivo

6. Loppumattoman surun hyväksyminen

On aivan totta, että tästä tuskin ikinä pääsee täysin yli. Menetyksen kanssa oppii elämään ja suru muuttaa muotoaan.. Se ei ole enää raastavaa ja tuska ei ole läsnä joka hetki. Ajatus ikuisesta kaipauksesta ja surusta sydämessäni on pelottava. Mutta se on hyväksyttävä. Tiinu ei palaa takaisin.

Psykologi ehdotti, että pitäisimme vielä oman perheen kesken siunaustilaisuuden Tiinulle Uurnalehdossa. Sinne voisi pyytää papin.. ehkä sen jälkeen kokisin, että Tiinu saa arvostusta 

ja kunnon hyvästit.

Psykologin mnukaan olen suruprosessin alkuvaiheessa.. niin uskon itsekin..

Tänään näin valoa surunkin keskellä.

Ensimmäistä kertaa tunsin, että minä selviän tästä..

Se on paljon..

Koska ajatukset ovat olleet hyvin synkkiä..

Kun minut nukutettiin kaavintaa varten, sisintäni riipi sanoinkuvailemattoman paljon..

pienen hetken toivoin, että en heräisi ollenkaan..

Mutta kun heräsin.. olin onnellinen, siitä että olen hengissä..

Olen äiti myös viidelle muulle tytölle..

Vaikka olisin halunnut Tiinun mukaan,

minulla on suurempi tehtävä maan päällä. 

Ei vieläkään

Sitä luulee olevansa jo surun paremmalla puolella,

kunnes kuulee sanat...

"Olen pahoillani"

Kyyneleet tulvahtaa samantien silmiin ja purskahdan itkuun..

en yleensä itke julkisesti.. en ikinä.. pystyn hillitsemään tunteeni niin

pitkään, että pääsen kotiin..

Tällä kertaa suru on niin iso, että sitä ei voi hillitä. 

Ehkä julkisesti itkeminen on syynä siihen etten oikein kykene ystäviäni tapaamaan. 

Kahden läheisen läsnäollessa olen itkenyt, he ovat itkeneet kanssani.
Jotenkin minulla on tapa pysyä kuoressani, vaikka olisin tutussa ja turvallisessa seurassa.. 

Pelkään itkeä niin, että joku näkee.. miten itkuni otetaan vastaan.. 

Kävin tänään neuvolan lääkärillä ja nuo haavat auki repivät sanat lausui terveydenhoitaja,

joka ei ollut edes omani.. olen hänen luonaankin asioinut usemman kerran ja hän on aidosti

välittävä lämmin ihminen.. hän oli oikeasti pahoillaan puolestani. Hän tarkoitti sitä mitä sanoi..

Pelkästään se jo koskettaa.. olen niin pelännyt sitä, että minulle ei annettaisi oikeutta surra.

Mutta ihmiset ympärille ovat antaneet surulleni tilaa. Olen siitä kiitollinen.

Lääkäri kirjoitti minulle 2 viikkoa sairaslomaa lisää. (diagnoosina määrittelemätön masennus ja raskaudenkeskytykseen liittyvät komplikaatiot.. eikö suru ole riittävä syy sairaslomaan?)  Oli tyytyväinen siihen, että psykologillekin oli varattu aika. Hän kirjoitti minulle nukahtamislääkkeeseen reseptin, jotta saisin nukuttua vähän paremmin. Ja sanoi, että jos 2 viikon päästäkään ei helpota, voitaisiin harkita jotain mielialalääkitystä tueksi. Toivon, että psykologinkäynnit auttaisivat, eikä tarvitsisi turvautua lääkkeisiin. Kai voin sen tässäkin myöntää, että 2011 söin mielialalääkkeitä masennuksen vuoksi ja ne kyllä auttoivat, mutta enemmän tässä on kyse siitä, että en taida osata käsitella suruani niin, että se helpottaisi.  

Lääkäri sanoi, että perinnöllisyyspoliklinikalla selviää jatkot sitten.. Ja kysyin jälkitarkastuksesta, kun siitä ei ole ollut vielä puhetta.. Hän sanoi että näissä raskaudenkeskytyksissä ei ole samalla tavalla jälkitarkastuksia kuin synnytyksissä..  Se karahti korvaani.. minähän synnytin lapsen.. ei häntä ostettu minusta pois, vaan minä synnytin hänet ja annoin enkeleiden viedä mukanaan. 

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä.

Välillä ajattelen että se todellakin tapahtui jollekin muulle,

ja kun herään omaan elämääni suru täyttää mielen tajutessani, 

että me mentimme Tiinun, ei kukaan muu.

3-vuotias puhui ruokapöydässä Tiinu-vauvasta..

kysyi nukkuuko Tiinu taivaassa.. 

Toivottavasti Tiinun on hyvä olla..

siellä on kumpikin pappani pitämässä huolta,

sekä lapsia rakasta Paula-tätini.

Vaikeita hetkiä

Kaikki tuntuu vieläkin epätodelliselta.

Miten meille kävi näin? 

Kiellänkö koko asian, miksi mieli taistelee niin kovasti vastaan?

Törmäsin tänään kaupassa yhteen parhaista ystävistäni. Hän halasi

ja vaihdettiin muutama sana. Minulla oli kiire, koska mies odotti autossa

nukkuvan 3-vuotiaan kanssa. En ehtinyt kauaa jutella. Sain tehtyä ostokset

ja menin autoon.. miehelle kerroin kehen törmäsin ja sain sanottua, että tuli

hurjan paha mieli.. purskahdin itkuun.. Ystävälläni on laskettu aika helmikuussa.

Hänen vatsansa on kauniisti pyöristynyt ja raskauden näkee selvästi.

En ole hänelle kateellinen, enkä katkera. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja onnea raskauden suhteen.

Kun katsoin hänen vatsaansa, se toi mieleen oman menetykseni. Se satuttaa edelleen kovasti.

Olen tietoisesti vältellyt keskusteluita ja viestettylyitä hänen kanssaan, koska hänen tilansa muistuttaa siitä, että en ole enää raskaana. Koimme menetyksen. En vain kykene vielä, koska tapahtumasta on niin vähän aikaa. 

Olemme olleet ystäviä jo yli kymmenen vuotta. Uskon, että ystävyytemme kestää, vaikka juuri nyt en pystykään häntä kohtaamaan. Hän on minulle hyvin rakas ja tärkeä, mutta nyt minun täytyy itse toipua. 

Anteeksi.

Painajaisia

Muutamana yönä menetys on tullut uniin.

Toissayönä menetin yhden isommista lapsista painajaisessani.

Koko amupäivän olin ahdistunut ja peloissani.

”Kauneimmilla lapsilla on siivet valmiina. 

Heidän ei kuulukaan astella päällä maan. 

Älä ole pahoillasi, vaikka enkelin syliisi saitkin, 

sen kauneudesta ei muu maailma pääse nauttimaan. 

Mutta sinä sait, 

sait etuoikeuden enkeliä katsella, 

rakkaudella saatella.”

Sanaton

Tänään ei löydy sanoja.

Menetyksen lopullisuus on  vaikea sisäistää.

Not today

Tänään on ollut vaikea päivä. Alakuloinen olo ja olen saanut todella taistella itkua vastaan. 

Kaipuu on kova, pala minua on särkynyt, jotain puuttuu. 

Neuvolan terveydenhoitaja soitti tänään, sen jälkeen kyyneleet ovat virranneet taas vuolaasti.

Hän puhui minulle kauniisti ja rohkaisevasti. Yrittää saada neuvolan lääkärille ajan, jotta saisin toipumisaikaa lisää. Sovimme myös, että hän varaa neuvolapsykologille ajan ja osallistuu itsekin istuntoon. Kerran aiemminkin olemme tehneet näin, silloin kärsin masennuksesta. 

Olen onnekas kun minulla on ollut koko lasten neuvola-ajan ihana, välittävä terveydenhoitaja. 

Ajatus siitä, että en tuntisi enää niin suurta tuskaa ja surua tuntuu kaukaiselta. Tiedän itsekin sen, että en ole tässä tilassa lopun ikääni. Mutta ei kukaan voi määrittää sitä, milloin minun pitää olla valmis surutyössäni. 

Kadoksissa

Olo on vaikea,

en tiedä miten olisi hyvä olla.

Taistelen surua vastaan,

niin että se ei valtaisi mieltäni kokonaan.

Nukkuminen on vaikeaa, 

en pysty nukahtamaan tai herään kesken unien,

enkä saa unta enää uudelleen.

Suutun helposti.

Jos jokin menee pieleen,

itken.

En tiedä olenko vieläkään tajunnut

menetyksen lopullisuutta.

Minun on vaikea tehdä mitään.

Saatan istua kauan aikaa tiedostaen, 

että pitäisi tehdä jotain,

mutta en pysty nousemaan ylös.

Tuntuu kuin kehoni olisi lyijyä. 

Kaipaus

Se tunne, kun haluaisit koskettaa lastasi, 

silittää kasvavaa vatsaasi, tuntea potkut käteesi.

Mutta kohtusi on tyhjä.

Kuvat, sanat, runot, aforismit ja laulut. 

Ne tuovat lohtua, auttavat käsittelemään tunteita. 

Surua on vaikea käsitellä, varsinkin jos ei osaa puhua tunteistaan.

Kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Mies kokee surun hyvin eri tavalla kuin minä. 

Hän ei ole itkenyt. Eikä oikeastaan puhu.

En tiedä mitä oli sillä välin lapsille puhunut,

kun olin sairaalassa. 3-vuotias ainakin puhui,

että vauva on taivaassa.

Minäkin haluan uskoa niin. Eihän Tiinu voi vain kadota ja lakata olemasta.

Vastahan hän oli vatsani sisällä potkimassa.

Sanomattakin on selvää, että muu perhe ei ole ottanut menetystä niin raskaasti kuin minä.

He eivät ehtineet tuntea Tiinun potkuja, vaikka minä ne selkeästi tunsinkin.

Emme ehtineet tehdä hankintoja pientä varten. Mikään kodissamme ei ehtinyt muuttua.

Mutta se ei tarkoita, että Tiinua ei olisi ollutkaan. Lapset puhuvat hänestä. 3-vuotiaan kanssa varsinkin on käsitelty asiaa paljon. Hänen on vaikea ymmärtää, että taivas on Tiinun koti. Hän kysyy miksi Tiinu ei tule omaan kotiin. Hän on myös kovin huolissaan siitä, onko Tiinu yksin? Näkeekö hän meidät? Itkeekö Tiinu? Onko Tiinu vielä kipeä? Nämä kysymykset tuovat kyyneleet silmiini yhä uudelleen ja uudelleen.

Tällä hetkellä haluan vetäytyä koko maailmalta piiloon. 

Haluan surra rauhassa.

En pysty kohtaamaan ystäviä.

Vaikka en itke koko aikaa,

se ei tarkoita sitä että olisin päässyt yli menetyksestä.

Minua ei kiinnosta arjen pienet ongelmat,

lasten mitättömät riidat pahoittavat mieleni entisestään.

Voi kunpa he ymmärtäisivät riitojensa mitättömyyden

ja olisivat onnellisia toisistaan.

Mutta se kuuluu kasvamiseen.. 

riidellä, taistella, pyytää anteeksi, sopia ja iloita, leikkiä,

peuhata, satuttaa itsensä ja toipua.

Toisaalta olen hyvin onnellinen siitä, että lasten ei tarvitse kokea tätä tuskaa.

Tänä yönä heräsin kipuihin. Piti ottaa särkylääkettä, mutta en pystynyt nukkumaan enää sen jälkeen.

Viikkasin vähän vaatteita ja järjestin lasten kirjakaapin. 

Jos en pidä itseäni kiireisenä, pysähdyn ja taas sattuu.

Pelkään pysähtyä, koska itkulle ei tule loppua. Minulle kirjoitettiin viikko sairaslomaa.

Vaikea kuvitella, että viikon kuluttua pitäisi pystä elämään normaalia arkea.

Miten ehdin viikossa rakentaa elämän perustan uudelleen? Luottamuksen siihen että kaikki järjestyy.

Äiti kaipaa sinua niin kovin.