Viime yö oli hyvin edellisen kaltainen. Sain nukuttua n. 3 tuntia ja havahduin hereille. Ei mennyt kauaa, kun kyyneleet vierivät pitkin poskia.
Keskiviikkona päälläni oli itse tekemäni paita, mietin tuoko se jatkossa aina surun mieleen. Kuinka voisi nauttia vauvan potkuista, kun ne muistuttavat, mitä ensi viikko tuo tullessaan? Sattuuko minuun aina näin paljon? Miksi käyttäisin enää äitiysvaatteita? Laitoin kaikki myyntiin..
Teinkö minä jotain väärin? Se pikkuinen jumppis, mitä sille teen? Entä se neulemyssy ja puolikas tumppu? ehtyykö kyynelten lähde koskaan? Jos rukoilisin oikein kovasti muuttuisiko kaikki hyväksi?
Synnytys pelottaa.. pystynkö hyvästelemään pienen.. jos hänen päänsä on kovin pahan näköinen, polttaako se verkkolalvoilleni ikuisen kauhun? Sattuuko se? Pidetäänkö minusta huolta vai jätetäänkö yksin?
Hetken ajan halusin unohtaa kaiken. Poistin puhelimesta masukuvat ja raskaussovellukset. Vaikka hävittäisin kaikki todisteet odotuksesta, en voisi ikinä unohtaa. Päätin että haluan yhden kauniin muiston. Ystäväni on taitava valokuvaaja ja lupasi toteuttaa toiveeni. Sunnuntaina on kuvauspäivä. Tiistaina elämä romahtaa vähän lisää.
<3
VastaaPoistaMinä myös pakkasin pois näkyviltä kaiken mikä vauvaan ja odotukseen liittyy kun menetimme pienen yllättäen.en kuitenkaan pystynyt niitä kokonaan hävittämään.ja kun surun kanssa on päässyt sinuiksi,niin ettei kokoajan ole tunne että koko maailma on romahtanut eikä pohjaa löydy mistä saisi voimaa ponnistaa uudelleen ylös,olen kaivanut muistoja esiin.ompelin myös pienenpienen peiton arkkuun vauvalle.ja lapset laittoivat piirustuksia ja nalleja mukaan.
Tiedän että suru on teillä nyt niin murskaava että tuntuu ettei siitä voi ikinä selvitä.
Ja silloinkin kun alkaa välillä jo olla iloisiakin hetkiä elämässä,tulee välillä aikoja kun tuntuu että ei sittenkään,ei tästä pääse yli.onneksi ne ajan myötä harvenee ne pahimmat sukellukset pohjalle.yritä olla hoputtamatta omaa mieltäsi toipumisessa.se vie aikaa.
äläkä anna muidenkaan sitä tehdä.suru ja menetys on jokaiselle henkilökohtainen eikä kukaan saa sanoa mitä pitäisi tuntea ja miten lyhyen tai pitkän aikaa.
Synnytys oli ainakin minulla samankaltainen kun muutkin synnytykset,vähän vähemmän kivulias.helppo ei kuitenkaan.normaalisti synnyttäessä kun saa sen iki-ihanan pikkuisen pitää sylissään ja kuulla ekat parkaisut.yksin eivät varmasti sinua siellä jätä vaan ovat tukena!!
Haluaisin niin luoda sinulle uskoa tulevaan ja lohduttaa,mutta tiedän että sanat ei kyllä juurikaan lohduta sinua nyt.
Ja ne kyyneleet,ne tulevat vaikka välillä ei jaksaisi vain itkeä...
Kiitos Sirpa kun käyt kommentoimassa, se merkitsee minulle paljon. Minua hiukan pelottaa, koska läheiset eivät enää jaksa puhua surusta ja menetyksestä kanssani.
Poista