Tiistai koitti

Niin koitti päivä, joka tuntui olevan iäisyyden päässä. 7 päivää sitten olin autuaan tietämätön, mikä suuri suru meitä kohtaisi. Uutiset olivat musertavia.. mutta kun päiviä kului, aloin miettiä, että voisiko toivoa kuitenkin olla. Samaan aikaan mietin ultrahetkeä, kun katsoin näytöltä lohdutonta näkymää. Tänään lääkäri sanoi "Lapsi ei ole missään nimessä elinkykyinen" tuijotin tunteettomana kattoa ja halusin vajota syvyyksiin. Totuus oli kuitenkin kohdattava. 

Ennen mifygynen ottamista hoitaja jutteli kanssani siitä mitä torstai tuo tullessaan, miten asiat hoidetaan jne. Hän sanoi, että voin tuoda oman kapaloliinan ja jopa pehmolelun, jos haluan. Kävimme tänään miehen kanssa ostamassa Ainun ensipupun harmaana, nimenkin saimme päätettyä kummallekin sukupuolelle. Emme siis tiedä kumpaa sukupuolta hän on. Vaikka nimestä ei tule virallista ja pieni haudataan uurnalehtoon nimettömänä, pappi kuitenkin siunaa hänet ja antaa nimen. Ja kun muistelemme tulevaisuudessa tätä aikaa, on mieluisampaa puhua vauvasta hänen nimellään.

Hoitaja puhui kauniisti. Pelkäsin etukäteen, että suruani vähätellään, mutta helpotuksekseni se ei mennyt ollenkaan niin. Torstai tulee olemaan tunteita täynnä. Lopullinen surutyö alkaa ja toipumisen ensimmäiset askeleet voi ottaa.