Tiinu on todella poissa..
hän ei palaa luoksemme.
Edes 3-vuotiaan optimismi ei tuo pientä takaisin.
Tuntuu, että elän jonkun muun elämää..
työnnän menetyksen kauas pois minusta..
ja kun uskallan taas ajatella ja käydä asiaa läpi,
tulee itku ja suuri kaipuu.
Lohduttomuus siitä, että en todellakaan tule saamaan
häntä enää koskaan syliini. Hän on kuollut, ihan oikeasti.
Olen miettinyt, että mitä vastaan ihmisille, jos minulta kysytään montako lasta minulla on?
Jos sanon 5 pääsen helpolla, mutta tunnen kieltäväni Tiinun. Jos sanon 6, pitääkö minun
kertoa siitä että yksi lapsistani on taivaassa?
Muutama viimeinen päivä on taas ollut vaikeita.. minua alkaa ahdistaa tilanteissa, joissa
en ole ennen sitä kokenut. Mieliala ei myöskään ole kohonnut kovinkaan, hermot on edelleen kireät, väsyn helposti ja olen äkäinen. Mietin paljon kuolemaa, pelkään läheisten menttämistä ja nään painajaisiakin siitä.
Tunnistan tosi monia ajatuksia tästä ja edellisistä kirjoituksistasi. Minäkin olen huomannut, että ympäristö on toipunut minua nopeammin. Tai siis ehkä kaikki olettavat, että olen jo päässyt täysin yli vauvan kuolemasta, kun olen ollut jo pitkään töissä ja pystynyt hoitamaan asiat siellä normaalisti. En kuitenkaan jaksa kovinkaan paljon sosiaalisia tilanteita. Ennen nähtiin aika paljonkin ystäviä, tänä syksynä en ole jaksanut nähdä juuri ketään. Raskaana olevien ystävien näkeminen tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta. Mies on jo huolissaan asiasta... Menemme aika eri tahtiin toipumisessa. Onneksi jaksan hoitaa hymyillen työt ja lapset, niistä yritän pitää kiinni. Muuten mielialat vaihtelee ihan valtavasti ja mies-parka saa kiukut niskaansa...
VastaaPoistaKovasti tsemppiä toipumisen tielle,
Hyasintti