Ei vieläkään

Sitä luulee olevansa jo surun paremmalla puolella,

kunnes kuulee sanat...

"Olen pahoillani"

Kyyneleet tulvahtaa samantien silmiin ja purskahdan itkuun..

en yleensä itke julkisesti.. en ikinä.. pystyn hillitsemään tunteeni niin

pitkään, että pääsen kotiin..

Tällä kertaa suru on niin iso, että sitä ei voi hillitä. 

Ehkä julkisesti itkeminen on syynä siihen etten oikein kykene ystäviäni tapaamaan. 

Kahden läheisen läsnäollessa olen itkenyt, he ovat itkeneet kanssani.
Jotenkin minulla on tapa pysyä kuoressani, vaikka olisin tutussa ja turvallisessa seurassa.. 

Pelkään itkeä niin, että joku näkee.. miten itkuni otetaan vastaan.. 

Kävin tänään neuvolan lääkärillä ja nuo haavat auki repivät sanat lausui terveydenhoitaja,

joka ei ollut edes omani.. olen hänen luonaankin asioinut usemman kerran ja hän on aidosti

välittävä lämmin ihminen.. hän oli oikeasti pahoillaan puolestani. Hän tarkoitti sitä mitä sanoi..

Pelkästään se jo koskettaa.. olen niin pelännyt sitä, että minulle ei annettaisi oikeutta surra.

Mutta ihmiset ympärille ovat antaneet surulleni tilaa. Olen siitä kiitollinen.

Lääkäri kirjoitti minulle 2 viikkoa sairaslomaa lisää. (diagnoosina määrittelemätön masennus ja raskaudenkeskytykseen liittyvät komplikaatiot.. eikö suru ole riittävä syy sairaslomaan?)  Oli tyytyväinen siihen, että psykologillekin oli varattu aika. Hän kirjoitti minulle nukahtamislääkkeeseen reseptin, jotta saisin nukuttua vähän paremmin. Ja sanoi, että jos 2 viikon päästäkään ei helpota, voitaisiin harkita jotain mielialalääkitystä tueksi. Toivon, että psykologinkäynnit auttaisivat, eikä tarvitsisi turvautua lääkkeisiin. Kai voin sen tässäkin myöntää, että 2011 söin mielialalääkkeitä masennuksen vuoksi ja ne kyllä auttoivat, mutta enemmän tässä on kyse siitä, että en taida osata käsitella suruani niin, että se helpottaisi.  

Lääkäri sanoi, että perinnöllisyyspoliklinikalla selviää jatkot sitten.. Ja kysyin jälkitarkastuksesta, kun siitä ei ole ollut vielä puhetta.. Hän sanoi että näissä raskaudenkeskytyksissä ei ole samalla tavalla jälkitarkastuksia kuin synnytyksissä..  Se karahti korvaani.. minähän synnytin lapsen.. ei häntä ostettu minusta pois, vaan minä synnytin hänet ja annoin enkeleiden viedä mukanaan. 

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä.

Välillä ajattelen että se todellakin tapahtui jollekin muulle,

ja kun herään omaan elämääni suru täyttää mielen tajutessani, 

että me mentimme Tiinun, ei kukaan muu.

3-vuotias puhui ruokapöydässä Tiinu-vauvasta..

kysyi nukkuuko Tiinu taivaassa.. 

Toivottavasti Tiinun on hyvä olla..

siellä on kumpikin pappani pitämässä huolta,

sekä lapsia rakasta Paula-tätini.