Step by step

Opiskelu on vienyt kaiken aikani.

Onkohan tämä nyt sitä surun hukuttamista työhön?

Kolmen viikon rästihommat aiheuttavat paljon stressiä ja työtä.

Ei mene kuitenkaan päivääkään etten ajattelisia Tiinua.

Joka päivä, tulee se hetki jolloin kyyneleet pyrkivät ulos..

rintaa puristaa ja tuntuu että henki ei kulje. 

Joulukuun aikana saavutetaan eräänlainen etappi, 

kun on jälkitarkastus perinnöllisyyspolilla ja Tiinun siunaustilaisuus,

mutta surutyö ei ole valmis.

Hyväksyminen on edelleen vaikeaa. 

Sydämessäni asuu suru ja kaipaus,

on äärimmäisen vaikea hyväksyä, että tulen kantamaan tätä asiaa

lopun elämää mukanani.

Painolasti tulee kevenemään ja onkin keventynyt jo,

mutta se ei katoa koskaan.

Mieliala on edelleen vaihteleva..

saatan nauraakin välillä.. ja on hetkiä jolloin ei satu ollenkaan..

on hetkiä jolloin olen koko maailmalle vihainen..

haluan paeta ja piiloutua kaikilta.

On surun hetkiä ja pelkoa.

Olen pettynyt edelleen itseeni..

suutun helposti. loukkaannun helposti..

hermot on olemattomat ja uskokaa huviksenne t

ässä taloudessa sitä pitkää pinnaa tarvitaan.

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten pysty täysin iloitsemaan

lapsistani. Rakastan heitä, mutta suru on vielä sen verran tuore, 

että se vie ilosta osansa.. 

Askel askeleelta kuitenkin pääsen eteenpäin..

Uskon ja toivon valoisampaa seuraavaa vuotta.

Vuosi 2015 on ollut niin kovin raskas.

Tänään lapset piirsivät ja pyysin 3-vuotiasta piirtämään perheemme.

Pyysin että piirrä äiti ja isi, ja meidän 5 lasta.. hän lisäsi itse listaan

"Ja meidän Tiinu"