+

Nyt ei rukouksia säästellä. 

Ei vieläkään.

"Jungle"

In a dark room we fight, make up for our love
I've been thinking, thinking about you, about us
And we're moving slow, our hearts beat so fast
I've been dreaming, dreaming about you, about us

Hey, hey, hey, hey
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head, oh

I was speaking soft, see the pain in your eyes
I've been feeling, feeling for you, my love
And our bodies are tired, our shadows will dance
I've been aching, aching for you, my love

My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head, oh

My love is wasted, sorry for this I never meant to be, hurting ourselves, hurting ourselves
And I'm complicated, you won't get me, I have trouble, understanding myself, understanding myself
And my love is wasted, sorry for this I never meant to be, hurting ourselves, hurting ourselves
And I'm complicated, you won't get me, I have trouble, understanding myself, understanding myself

My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head, oh, oh, oh, oh oh...

Tämä aika vuodesta on kovin alakuloista.

Lapset odottavat joulua innoissaan,

mutta omaan mieleen hiipii vuoden takainen tuska ja suru.

Milloin sen hyväksyy osaksi itseään..

Tämä tuntuu raskaalta taistelulta.

Varmaan kirjoituksistani on selvinnytkin se, että toivomme uutta raskautta.

Vieläkään ei ole saatu sitä onnea viedä loppuun asti.

Lähes 2,5 vuotta yritystä takana.

Jos joku olisi minulle joskus sanonut, että lapsen saaminen voi olla näin vaikeaa,

vaikka olisikin aiemmin tullut suhteellisen helposti raskaaksi.. en olisi uskonut.

Mutta mikä on muuttunut?

Ikä? 

Terveys?

Elämäntapa?
Stressi?

Sydämeen sattuu, toive on niin kova.. 

Vuosi

Koko viikon olen ollut vähän allapäin ja herkässä mielentilassa. 

Ystävien kanssa ei ole mennyt ihan kaikki putkeen ja sekin on itkettänyt..

paljoa ei ole tarvinnut sanoa tai tehdä saadakaseen kyyneleet silmiin. 

Tänään kävimme perheen pienimpien kanssa viemässä uurnalehtoon kynttilän herkässä mielentilassa. En tiedä helpottaako tuska ikinä... eniten mietin sitä, että olisi pitänyt odottaa siihen asti, kunnes pienen sydän sammuu.. eikä ottaa asiaa omiin käsiin.. Jos olisimme odottaneet olisi voinut kulua muutama viikko.. silloin lapsi olisi saanut oman hautapaikan.. oman haudan.. 

Koen edelleen, että suruni ei ole oikeutettu ja sitä vähätellään. Tiinu on osa elämääni.. tulee aina olemaan. 

Kuinka pitkään menee, että hyäksyy asian??

Välillä tuntuu, että tämä koko painajainen on jonkun muun uni.. Mutta se onkin minun todellista elämääni. Muutamat ystävät ovat sanoneet, että he eivät olisi selvinneet tällaisesta.. itsekin ajattelin joutuessani leikkaussaliin, että en halua herätä ikinä.. mutta vähitellen olen noussut ylös ja iloitsen elämästä ja perheestäni. Alkuraskauden keskenmenokin on rankka ja ikävä asia.. olen sen kokenut 3 kertaa.. siitä selviää, mutta sekin jättää jäljen sydämeen.. Tiinun menetys oli iso asia.. yritän edelleen toipua siitä.. mutta sitten kun ajattelee niitä, jotka menettävät täysin valmiin vauvan.. se musertaa.. en pysty edes kuvittelemaan miten siitä selviäisi.. tai jos vauva menehtyy kätkytkuolemaan.. tai entäpä jos lapsi kuolee onnettomuudessa.. tai muttaako se enää surun määrää, jos lapsesta tulee aikuinen ja hän menehtyy tavalla tai toisella?  Nämä asiat antavat minulle perspektiiviä tähän suruuni.

Tiedän ja olen kokenut niin, että mitä aiemmilla raskausviikoilla raskaus keskeytyy, sitä helpompi siitä on selvitä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Lääketieteelisesti kohtukuolema tapahtuu 22 viikkoisella tai sitä suuremmilla viikoilla.. me menetimme Tiinun 19+4. Rajan veto on todella raju.. ja juuri se saa minut tuntemaan ettei suruni ole oikeutettua, että minun pitäisi unohtaa jo kaikki.. Toinen seikka on se, että kyseessä on raskaudenkeskeytys, abortti.. ei keskenmeno.. sekin tekee osansa.. Geneettisestä raskaudenkeskeytyksestä on puhuttu vähän ja ainakin minun on ollut vaikea löytää vertaistukea. 

Nyt kun vuosi on kulunut.. olen harkinut lopettavani blogin kirjoittamisen. 

Ehkä joskus voisin kirjoittaa iloisemmissa merkeissä. 

On kulunut lähes vuosi siitä kun saimme musertavia uutisia.
Paljon on mahtunut siihen aikaan.. iloa ja surua, toivoa ja pettymyksiä.
Sitä sanotaan, että ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen on kaikista vaikein.
Kun käy läpi kaikki juhlapyhät, synttärit ja muut tärkeät merkkipäivät.
Se vaikein päivä on kuitenki vielä tulossa..
se päivä kun synnytin tyttäremme kuolleena tähän maailmaan..
Vieläkään en ole pystynyt ääneen sanomaan, että hän on kuollut.

Viime päivinä olen tuntenut tuskaa siitä mitä sisälläni ei ole..
kohdussani ei kasva uutta elämää..
pelkään onnistuuko raskaus enää ollenkaan..
On niin kovin kaukainen ajatus siitä, että saisimme joskus vielä lapsen..
ja millä todennäköisyydellä, jos niin kävisi, kaikki edes menisi hyvin...

Menettämisen pelko

Se on vahva tunne.

Salpaa hengityksen ja saa kyyneleet kihoamaan silmiin.

Se tulee yllättäen.. 

Jos jossain lähellä on hätä,

mies ei vastaa puhelimeen, lapset eivät vastaa puhelimeen tai ovat liian myöhään ulkona.. 

tai jos joku sairastuu vakavasti.. eikä paranisi.. joutuisi kohtaamaan kuoleman.. 

Miten siitä selviäisi, jos pelkkä pelko saa lamaantumaan??? 

Mutta kaikkihan on hyvin..

 ainakin melekein..

toistaiseksi. 

Kontrolleja

Niin.

No nyt on käyty ultrassa yksityisessä neuvolassa toteamassa, että kohtu on siisti ja tyhjentynut kokonaan. Limakalvokin näytti viitteitä lähestyvästä ovulaatiosta. Yksi huoli vähempänä.. Keskeytys on onnistuneesti ohi. 

Tiistaina minulla oli rintojen kontrolli ultra. No se ei mennytkään sitten niin hyvin, rinnan patti ei ollut muuttunut miksikään.. se millaiseksi sitä alunperin ajateltiin, olisi tarkoittanut sitä, että patin olisi pitänyt alkaa pienentyä ja sulaa hiljalleen pois. Asia ei tietenkään ollut niin. Ultran jälkeen tehtiin vielä mammogarfia ja lääkäri päätti tehdä lähetteen kiireellisenä julkiselle puolelle.. olisin päässyt kyllä yksityiselle nopeammin tarkempiin tutkimuksiin, mutta varallisuus ei anna periksi. 

Sainkin jo eilen puhelun julkiselta puolelta ja olisin saanut jo ensi maanantaille ajan paksuneulanäytteen ottoon.. harmittavasti olen vain silloin toisella paikkakunnalla eikä se onnistu mitenkään.. aika menee siis seuraavalle viikolle. 

Minä en millään jaksa uskoa, että kyse olisi mistään vakavasta.. täytyisihän sen oireilla muutenkin.. lääkärikin puhui että voi olla kalkkeuma, mutta koska patti on kiinteä eikä ole pienentenyt, se on tutkittava kunnolla.. 

Vaikka olenkin lähes varma, ettei ole syytä huoleen, sitä kuitenki miettii vaihtoehtoa vakavasta sairaudesta.. voiko minulla olla rintasyöpä?

Merkillistä miten toiset kokevat elämässään enemmän epäonnea kuin toiset.. tänäänkin sain kuulla että "ihmisille annetaan sen verran mitä jaksaa kantaa.." IHANKO TOTTA???? Minäkö olen niin vahva, että jaksan epäonnistua kerta toisen jälkeen ja elää huolesta sykkyrällä.. ja toinen seikka.. "jos kaikki olisi aina hyvin, ei osaisi arvostaa hvyiä asioita elämässä" Täytyykö minun kohdata lapsen menettäminen ja pelätä oman henkeni puolesta, jotta arvostaisin elämääni?? Kyllä vähempikin riittäisi.. 

Tiinun menettämisestä on nyt 10kk ja 3 päivää. Sydän itkee yhä.

Turhautumista

Lapsen menettäminen on kaikkein yksinäisin, lohduttomin matka, minkä ihminen voi kokea ja ainoa kuka voi ymmärtää sitä, on henkilö, joka on itse kokenut samankaltaisen asian. Kukaan ei voi kuitenkään täysin ymmrätää miten toinen menttämisen kokee. 

Vaikka itse olen jutellut useamman sellaisen kanssa, jolla on samanlainen kokemus.. menettänyt syntymättömän lapsen suunnilleen samoihin aikoihin.. koen silti olevani yksin asian kanssa, enkä usko, että kukaan ymmärtää kuinka syvästi minuun edelleen sattuu.

Saa tehdä kovasti töitä kun tapaa raskaana olevia.. heidän onnensa ei ole minulta pois, mutta silti mieleeni putkahtaa kysymyksiä "Miksi minä en saa lasta? Miksi minun vauvani kuoli? Miksi meillä menee raskaudet pieleen" 

Ja sitten saa niitä kommentteja että onneksi teillä on jo monta lasta, tiedät ainakin että voit tulla raskaaksi, sinähän olet vielä nuori jne.. Nämä kliseet ei auta millään tavalla.. ne eivät tuo Tiinua takaisin.. Suru sydämessä on yhä läsnä. 

Se, että elän normaalia elämää, olen työharjoittelussa, opiskelen, hoidan omat lapseni ja kodin, ei tarkoita sitä että olisin päässyt yli Tiinun menettämisestä. Edelleen se satuttaa.. nyt vielä enemmän.. kun "sain" kokea tuulimunaraskaudenkin.. 

En koe olevani oma itseni.. surulliset asiat tuntuvat kaksinverroin surullisemilta.. iloin ja onnen tunteet eivät ole niin suuria kuin aiemmin. Tunteet seilaavat vuoristoradan lailla.. kipeä tunne ja pelko siitä, että emme enää koskaan saa sitä onnea perheenlisäyksestä.