3 kk

Kolme kuukautta on kulunut.

Tuntuu, että olen elänyt surussa iäisyyden, vaikka oikeasti 

se on aika pieni osa tähän astisesta elämästäni. 

Välillä elän jonkun toisen elämää ja unohdan kaiken.

Hetken olen tuskasta vapaa ja olen jossain muualla.

Viime aikoina on tullut hetkiä, jolloin olen purskahtanu itkuun hyvin nopeasti..

niinä hetkinä tajuan, että menetimme lapsemme ja hyväksyn sen.

Kuitenkin, jotta itkun saisi loppumaan, minun on kiellettävä asia. 

En ole tainnut kertaakaan sanoa ääneen että Tiinu on kuollut.
Olen käyttänyt kiertoilmaisuja.. hän on mennyt taivaaseen..

menetimme hänet jne. 

Päivääkään ei kulu, ettenkö ajattelisi Tiinua.

En kuitenkaan puhu enää siitä ääneen,

tai jos puhun, kadun sitä heti.

Huomaan osasta, että he eivät enää jaksa käsitellä asiaa.

Puuhenaihe vaihdetaan pian normaaliin arkeen.

Toivomme uutta raskautta,

sen avulla näen valoa tunnelin päässä.

Vielä ei ole kuitenkaan onnistanut.

Tänään kp2 ja eilinen oli hirvittävän vaikea päivä..

en sinänsä surrut sitä, että en tullut raskaaksi.

vaan sitä, että en ole enää raskaana..

Viime viikolla minun piti päästä psykologille, 

mutta hän olikin sairaslomalla ja käyntini peruuntui.

Ensin ajattelin, että OK, ei tässä mitään.

mutta hetkeä myöhemmin itkin lohduttomasti.

On niin paljon asioita, mistä haluaisin jutella..

kuten se, että ajattelen kuolemaa paljon..

että minä tai joku läheinen joutuu onnettomuuteen, 

tai sairastuu vakavasti ja menehtyy.. 

Usein on tunne, että jotain pahaa tapahtuu..

Olemme kokeneet aika paljon surua,

miksi se tähän loppuisi?

Monet menetyksen kokeneet ovat sanoneet, 

että aika jakaantuu ennen ja jälkeen menetyksen..

Niin tunnen itsekin.. 

tällä hetkellä tunnen olevani vain varjo 

siitä, mitä olin ennen tuomiota. 

Opinnoissa jaksaminen vaatii taistelua..

aloite- ja keskittymiskyky ovat edelleen huonoja..

En näe läheisiä ystäviäni kovin usein..

saatan jopa vältellä heitä.. 

Kun on kokenut suuren menetyksen
Kaipaa rakkautta enemmän kuin koskaan.

Kai se on tapa yrittää peittää tyhjiö sydämmessä. Rakkaus on kuin särkylääke suruun. Sitä saatuaan voi hetken hyvin, mutta kun vaikutus lakkaa, kipu ja tuska palaa.

Kaipaan sinua

Tiinu on todella poissa..

hän ei palaa luoksemme.

Edes 3-vuotiaan optimismi ei tuo pientä takaisin.

Tuntuu, että elän jonkun muun elämää..

työnnän menetyksen kauas pois minusta..

ja kun uskallan taas ajatella ja käydä asiaa läpi,

tulee itku ja suuri kaipuu.

Lohduttomuus siitä, että en todellakaan tule saamaan

häntä enää koskaan syliini. Hän on kuollut, ihan oikeasti.

Olen miettinyt, että mitä vastaan ihmisille, jos minulta kysytään montako lasta minulla on?

Jos sanon 5 pääsen helpolla, mutta tunnen kieltäväni Tiinun. Jos sanon 6, pitääkö minun 

kertoa siitä että yksi lapsistani on taivaassa? 

Muutama viimeinen päivä on taas ollut vaikeita.. minua alkaa ahdistaa tilanteissa, joissa 

en ole ennen sitä kokenut. Mieliala ei myöskään ole kohonnut kovinkaan, hermot on edelleen kireät, väsyn helposti ja olen äkäinen. Mietin paljon kuolemaa, pelkään läheisten menttämistä ja nään painajaisiakin siitä. 

Ei vieläkään

Sitä luulee olevansa jo surun paremmalla puolella,

kunnes kuulee sanat...

"Olen pahoillani"

Kyyneleet tulvahtaa samantien silmiin ja purskahdan itkuun..

en yleensä itke julkisesti.. en ikinä.. pystyn hillitsemään tunteeni niin

pitkään, että pääsen kotiin..

Tällä kertaa suru on niin iso, että sitä ei voi hillitä. 

Ehkä julkisesti itkeminen on syynä siihen etten oikein kykene ystäviäni tapaamaan. 

Kahden läheisen läsnäollessa olen itkenyt, he ovat itkeneet kanssani.
Jotenkin minulla on tapa pysyä kuoressani, vaikka olisin tutussa ja turvallisessa seurassa.. 

Pelkään itkeä niin, että joku näkee.. miten itkuni otetaan vastaan.. 

Kävin tänään neuvolan lääkärillä ja nuo haavat auki repivät sanat lausui terveydenhoitaja,

joka ei ollut edes omani.. olen hänen luonaankin asioinut usemman kerran ja hän on aidosti

välittävä lämmin ihminen.. hän oli oikeasti pahoillaan puolestani. Hän tarkoitti sitä mitä sanoi..

Pelkästään se jo koskettaa.. olen niin pelännyt sitä, että minulle ei annettaisi oikeutta surra.

Mutta ihmiset ympärille ovat antaneet surulleni tilaa. Olen siitä kiitollinen.

Lääkäri kirjoitti minulle 2 viikkoa sairaslomaa lisää. (diagnoosina määrittelemätön masennus ja raskaudenkeskytykseen liittyvät komplikaatiot.. eikö suru ole riittävä syy sairaslomaan?)  Oli tyytyväinen siihen, että psykologillekin oli varattu aika. Hän kirjoitti minulle nukahtamislääkkeeseen reseptin, jotta saisin nukuttua vähän paremmin. Ja sanoi, että jos 2 viikon päästäkään ei helpota, voitaisiin harkita jotain mielialalääkitystä tueksi. Toivon, että psykologinkäynnit auttaisivat, eikä tarvitsisi turvautua lääkkeisiin. Kai voin sen tässäkin myöntää, että 2011 söin mielialalääkkeitä masennuksen vuoksi ja ne kyllä auttoivat, mutta enemmän tässä on kyse siitä, että en taida osata käsitella suruani niin, että se helpottaisi.  

Lääkäri sanoi, että perinnöllisyyspoliklinikalla selviää jatkot sitten.. Ja kysyin jälkitarkastuksesta, kun siitä ei ole ollut vielä puhetta.. Hän sanoi että näissä raskaudenkeskytyksissä ei ole samalla tavalla jälkitarkastuksia kuin synnytyksissä..  Se karahti korvaani.. minähän synnytin lapsen.. ei häntä ostettu minusta pois, vaan minä synnytin hänet ja annoin enkeleiden viedä mukanaan. 

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä.

Välillä ajattelen että se todellakin tapahtui jollekin muulle,

ja kun herään omaan elämääni suru täyttää mielen tajutessani, 

että me mentimme Tiinun, ei kukaan muu.

3-vuotias puhui ruokapöydässä Tiinu-vauvasta..

kysyi nukkuuko Tiinu taivaassa.. 

Toivottavasti Tiinun on hyvä olla..

siellä on kumpikin pappani pitämässä huolta,

sekä lapsia rakasta Paula-tätini.

Sanaton

Tänään ei löydy sanoja.

Menetyksen lopullisuus on  vaikea sisäistää.

Not today

Tänään on ollut vaikea päivä. Alakuloinen olo ja olen saanut todella taistella itkua vastaan. 

Kaipuu on kova, pala minua on särkynyt, jotain puuttuu. 

Neuvolan terveydenhoitaja soitti tänään, sen jälkeen kyyneleet ovat virranneet taas vuolaasti.

Hän puhui minulle kauniisti ja rohkaisevasti. Yrittää saada neuvolan lääkärille ajan, jotta saisin toipumisaikaa lisää. Sovimme myös, että hän varaa neuvolapsykologille ajan ja osallistuu itsekin istuntoon. Kerran aiemminkin olemme tehneet näin, silloin kärsin masennuksesta. 

Olen onnekas kun minulla on ollut koko lasten neuvola-ajan ihana, välittävä terveydenhoitaja. 

Ajatus siitä, että en tuntisi enää niin suurta tuskaa ja surua tuntuu kaukaiselta. Tiedän itsekin sen, että en ole tässä tilassa lopun ikääni. Mutta ei kukaan voi määrittää sitä, milloin minun pitää olla valmis surutyössäni. 

Kaipaus

Se tunne, kun haluaisit koskettaa lastasi, 

silittää kasvavaa vatsaasi, tuntea potkut käteesi.

Mutta kohtusi on tyhjä.