Puoli vuotta

Menetyksestä on puoli vuotta aikaa.

Elämä menetyksen jälkeen on ollut synkkää.

Ensin olin koko ajan surullinen, sitten enää puolet ajasta..

koko ajan vähemmän.. nyt enää silloin tällöin..

Olen iloinen, että mieleni on pirstynyt.

Ajatellessani menetystä kyyneleet kihoaa silmiini edelleen..

mutta niin se kai tulee olemaan..

Menetetty lapsi on ikuisesti osa minua, eikä suru tule koskaan häviämään

kokonaan. 

En tunne enää olevani niin masentunut..

mutta en ole kyllä entiselläänkään..

Arki väsyttää kovasti ja kaipaan usein omaa aikaa..

hermostun helposti.. Ilon ja onnen tunteet vaativat enemmän kuin aiemmin.

Sosiaalisesti olen edelleen  vetäytyvä..

Tapaan ystäviäni harvoin..

Koulussa on jotenkin erilainen meno..

Se kaikki on kaukana perhe-elämästä ja lapsista..

olen joku muu kuin äti, äiti joka on menettänyt lapsen.

Siellä keskitytään opiskeluun..

ja olen opiskelija muiden joukossa.

Koulu onkin ollut sellainen turvasatama,

vaikka opiskelukin on tuntut kamalan raskaalta

ja lääkäri olisi halunnut laittaa minut sairaslomalle.

Tuhkaa

Väsymys tuntuu pohjattomalta.

Tehtävät on vaikea saada tehtyä. 

Kaikki asiat, jotka menee pieleen, suututtaa..

Tänään oli sen verran monta sattuman summaa, 

että paniikkikohtaus ei ollut kaukana.

Itku on ollut taas todella herkässä.

Olin papin kanssa yhteydessä 

ja hän oli selvittänyt, että meidän Tiinu

on jo Uurnahaudassa, lopullisessa lepopaikassaan.

Kuljin tänään 2 kertaa bussilla hautausmaan ohi,

enkä säästynyt kyyneleiltä. 

Tulemme pitämään pienen hartaustilaisuuden Tiinua

kunnioittaen. Koen sen tärkeäksi, että lapsetkin

pääsevät hyvästelemään pikkusiskonsa.

Ehkä sen jälkeen minäkin hyväksyn tapahtuneen.

Ystävä toi minut eilen käpy-tapaamisesta kotiin.

Puhuttiin siitä kuinka suru aaltoilee.. toisena päivänä

voi elää ihan normaalia elämää ja toisena kaikki tuntuu ylivoimaiselta.

Hän sanoi hyvin, että aivotkin tarvitsevat lepoa suremiselta..

Juuri siitä on ollut ilmeisesti kyse kun useampi päivä meni hyvin..

Nyt kaikki tuntuu epäreilulta ja itku tulee missä tahansa... 

Surun ja kaipauksen määrää lisää maalikuussa keskenmennään raskauden laskettu aika.

20.11.2015 olisi ollut se päivä. 

Kaksin verroin surua ja tuskaa.

Sterssiä, väsymystä ja treffejä

Palasin perjantaina kouluun ja se tuntui hyvältä.

Mutta nyt kun katsoo työmäärää, minkä minun on tehtävä itsenäisenä,

se tuntuu mahdottomalta. 

Ahdistun siitä, kun pitää itsenäisesti opiskella ja oppia asiat..

Kaikki on uutta ja joudun tekemään paljon töitä.

Eikä jatkuva väsymykseni auta asiaa..

Voisin nukkua koko ajan..

Ruokahaluni on myös kadonnut,,

Sanovat että kumpainenkin voi olla osa surutyötä..

Kaikki kokevat ja työstävät surua eri tavalla.

Jotain iloa tämän surun keskelläkin on ollut..

Pääsimme mieheni kanssa tänään terffeille ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen.

Sen mahdollisti se, että ystäväni antoi leffaliput ja lapsenvahtikin 

ilmestyi niin kuin tilauksesta.

Kävimme katsomassa Napapiirin sankarit 2 ja olihan se hauska..

nauroinkin muutaman kerran. 

Ja oli hyvä syy laittautua nätiksi.. 

En meikkaa yleensäkään paljoa.. viime aikoina en ollenkaan..

Tässä aika perusmeikki minkä yleensä teen jos meikkaan.. 

Hiukseni ovat luonnostaan taipuisat ja laineet syntyi helposti kun

kostutin hiuksia ja rutistelin kasaan.

Leffan jäkeen menin käpytapaamiseen.

Oli jotenkin merkittävää huomata kuin samoja tunteita osa oli käynyt läpi..

Varsinkin se kun minulla on ollut tarve surra yksin..

en ole halunnut olla kontaktissa ystäviin..

ja joku toinen oli kokenut samoin..

Tiinun menettämisetsä on nyt 24 päivää..

Suru ja kaipaus asuu sydämessäni.