Puoli vuotta

Menetyksestä on puoli vuotta aikaa.

Elämä menetyksen jälkeen on ollut synkkää.

Ensin olin koko ajan surullinen, sitten enää puolet ajasta..

koko ajan vähemmän.. nyt enää silloin tällöin..

Olen iloinen, että mieleni on pirstynyt.

Ajatellessani menetystä kyyneleet kihoaa silmiini edelleen..

mutta niin se kai tulee olemaan..

Menetetty lapsi on ikuisesti osa minua, eikä suru tule koskaan häviämään

kokonaan. 

En tunne enää olevani niin masentunut..

mutta en ole kyllä entiselläänkään..

Arki väsyttää kovasti ja kaipaan usein omaa aikaa..

hermostun helposti.. Ilon ja onnen tunteet vaativat enemmän kuin aiemmin.

Sosiaalisesti olen edelleen  vetäytyvä..

Tapaan ystäviäni harvoin..

Koulussa on jotenkin erilainen meno..

Se kaikki on kaukana perhe-elämästä ja lapsista..

olen joku muu kuin äti, äiti joka on menettänyt lapsen.

Siellä keskitytään opiskeluun..

ja olen opiskelija muiden joukossa.

Koulu onkin ollut sellainen turvasatama,

vaikka opiskelukin on tuntut kamalan raskaalta

ja lääkäri olisi halunnut laittaa minut sairaslomalle.

Sinnittelyä

Laskettu aika oli ja meni.

Kävin haudalle viemässä kynttilän,

kuivin silmin en päässyt pois.

Ajan myötä olen huomannut, 

että pahin synkkyys on lieventynyt.

Pystyn iloitsemaan asioista.

Menettämisen ajattelu saa minut edelleen pois tolaltaan.

Miksi meille kävi näin?

Jotenkin tuntuu, että meidän perheessä on ollut 

verrattavan paljon surua ja huolta. 

Mutta toisaalta monessa muussakin perheessä voi olla vastaavaa,

siitä vaan ei taideta kovin julkisesti puhua. 

Koen edelleen olevani väliinputoaja,

en missään vaiheessa löytänyt minulle täysin sopivaa

aktiivista vertaistukea. 

Arki on osittain pakkosuorittamista,

voimat loppuu välillä ja haluan käpertyä yksinäisyyteen.

Minulla pitäisi olla lapsi sylissäni,

mutta kannan surua sydämessäni. 

Taistelen masennusta vastaan.

Koulu aiheuttaa stressiä myös

ja harjoittelupaikan puuttuminen..

Kursseja on rästissä ja useampi tentti odottaa uusimista,

harjoitustöitä on kesken aika monta..

Ja minä lykkään kaikkea koko ajan vain eteenpäin.
Aloitekyky puuttuu.

Toukokuun loppupuolella suuntaan Nizzaan muutamaksi päiväksi.

Se tulee olemaan kevään piristys

ja tulee niin tarpeeksi.

Voin sanoa, että olen loman ansainnut.

Menettämisen pelko

On mennyt useampi hetki enkä ole kirjoittanut.

Suru ei ole enää joka hetkessä,

nauran, puhun, syön ja elän.

Nukun kohtuullisen hyvin.

Mutta kun suru iskee,

se vie mennessään.

Kyyneleet valuu ja kaipaus sattuu. 

Kouluun on helppo mennä,

se on eräänalainen pakopaikka,

minulla ei ole aikaa ajatella menetystä.

Läheisiä ystäviäni välttelen edelleen.

Osaa en näe ollenkaan, osan kanssa kirjoittelen

silloin tällöin viestejä.

En kaipaa kenenkään seuraan,

viihdyn kotona perheen kesken.

Lapset ovat valo elämässäni.

Ilman heitä en olisi tässä nyt.

Pari viikkoa sitten sain muistutuksen siitä kuinka elämä voi päättyä ihan koska vain.

Kuopuksemme oli ollut vatsataudissa, hän oksensi sunnuntaina 2 kertaa, seuraavana päivänä 

hän voi hyvin, söi normaalisti ja oli oma iloinen itsensä. Maanantai oltiin varalta kotona, koska emme tienneet oliko se vatsatautia vai liikaa herkkuja (sunnuntaina juhlittiin 9-vuotiaan synttäreitä).

Tiistaina pieninkin meni hoitoon.. hän jäi iloisena ja hyväntuulisena sinne.. 

Pääsin kouluun ja ehdin olla 15 minuutti tunnilla, kunnes tytön omahoitaja soitti ja sanoi, että kaikki ei ole hyvin. Tyttöön ei saa kontaktia, ei vastaa puhutteluun eikä kosketukseen, silmät muljahtelee päässä, ei meinaa pysyä hereillä.. ei puhu mitään.. ei seuraa katseella.. katse seisoo.. 

Hän lähti viemään lasta päivystykseen ja minä lähdin saman tien perään.. hirvittävä hätä ja huoli.. 

Kuoleman pelko.. onko hän satuttanut itsensä.. aivotähdys.. verenvuotoa aivoissa (esikoisemme loukkaantui useampi vuosi sitten pahasti ja hänellä oli aivokalvon ja kovakalvon välinen leikkausta vaativa vuoto, olisi voinut kuolla)... tai oliko kyseessä epileptinen kohtaus?? 7-vuotiaallamme on ollut lapsuusiän hyvänlaatuinen epilepsia.. 

Pääsin terveyskeskukseen ja tyttö oli otettu ensiapuhuoneeseen.. oli todella pelottavaa nähdä oma lapsi tyhjän katseen kanssa.. hän ei reagoinut tulooni mitenkään.. ei seurannut minua katsellaan.. otin lapsen syliini ja rutistin hänet itseäni vasten enkä saanut mitään vastetta.. verensokeri oli matalahko 3,4.. 

Tyttö alkoi pikkuhiljaa vähän "heräämään" ja yritettiin keksiä millä saadaan verensokeri nousemaan.. heillä ei ollut glukoositapletteja tai muuta millä nostaa sokeriarvoja.. automaatti ei toiminut niin ei saanut mehua. Annettiin pelkkää vettä, mutta tyttö oksensi ulos samantien.. Lääkäri tuumasi sen olevan mahatautia.. mutta itse en ollut niin luottavaisella mielellä, koska mielestäni tilanne vaikutti poissaolokohatukselta.. olenhan nähnyt ennenkin sellaisen ja tytön omahoitajakin oli samaa mieltä. Mainitisin lääkärille huolestani ja kerroin isomman lapsen epilepsiasta.. hän lupasi konsultoida neurologia. Se helpotti mieltäni. Saimme luvan lähetä kotiin, mutta olin edelleen peloissani... Lapsi nukahti rattaisiin ja heräsi kun pääsimme kotiin.. unien jälkeen hän oli oma itsensä, halusi syötävää ja katsoi Frozenia innoissaan.. vihdoin saatoin huokaista..

Torstaina sain soiton neurologian poliklinikalta, että meille olisi aika seuraavalle päivälle eeg-mittaukseen.. jossain vaiheessa konsultaatiopyyntö oli muutettu kiireelliseksi lähetteeksi. Tietysti säikähdin vähän, mutta toivuttuani alkujärkytyksestä olin tyytyväinen että tuo kohtaus, joka muuten kesti yli tunnin, tutkitaan. Yleensä aletaan tutkimaan vasta muutaman kohtauksen jälkeen, en sitten tiedä miksi meidän tapauksessa tutkitaan heti. Ensi viikolla on neurologille aika ja selviää jatkot. Luulen että seurantalinjalle jäädään, koska uusia kohtauksia ei ole tullut. Mutta voin sanoa, että kyllä minä säikähdin. Menettämisen pelko on ihan kamalaa. 

Minulla riittää työstämistä pelkojeni kanssa

käyn yhä psykologin kanssa juttelemassa.

Tällä viikolla on myös lääkäri.

Minulla on masennusta ja ahdistuskohatuksia

joten todennäköistä juttelun avuksi otetaan hetkeksi lääkitys.

En oikein pääse surutyössäni eteenpäin.. 

Ja kun nyt tunnustan tässä asioita niin voin tunnustaa senkin,

että toivomme uutta raskautta pian. Ei se menetystämme korvaa,

mutta ajatus uudesta mahdollisesta raskaudesta auttaa jaksamaan.

Emme mitenkään voi jättää perhettämme tähän muotoon, 

että menetimme lapsen.. meidän on saatava kokea vielä se onni,

että saamme lapsen syliimme elävänä. 

Lopullista

Kulunut viikko on ollut vaikea. 

Olen käsitellyt Tiinun kuolemaa..

Hiljaa pääni sisällä olen puhunut nimenomaan kuolemasta,

en enää menettämisestä.. 

Mikä ero sitten on menettämisellä ja kuolemalla on minulle? 

Menetys ei ehkä ole niin lopullinen, ehkä menetetyn voisi saada takaisin?

Kuolemaa taas ei voi muuksi muuttaa.. Tiinu on kuollut..

Olin läheisen ystäväni kanssa samaan aikaan raskaana,

hänellä oli laskettu aika helmikuussa ja Tiinun laskettu aika olisi ollut maaliskuussa..

meidän lapset tuppaa syntymään etuajassa, joten ajattelin että olisimme saaneet

lapsemme samoihin aikoihin.. 

Tulee viesti ystävältä, että hän on menossa synnyttämään..

minun olisi pitänyt olla onnellinen ja iloinen.. sain kirjoitettu hänelle "Tsemppiä teille <3" ja

purskahdin itkemään.. pitkiin aikoihin en ole itkenyt niin lohduttomasti... yritin pidätellä itkua, 

mutta aina se alkoi uudestaan.. lapsetkin olivat ihmeissään ja antoivat minun olla rauhassa. 

Sydämeen sattui ja henki salpaantui.. tuntui että kaikki pahuus iski vasten kasvoja.. Se oli shokki.

En ole ollut missään vaiheessa kateellinen ystävälleni.. Tiinun kuolemasta tuli yhtäkkiä niin konkreettista.. ystävä sai pienen tytön, minä olen omani päästänyt enkelten mukaan.. hän ei tule ikinä takaisin.. minun sylini on tyhjä ja se tekee liian kipeää. Lapseni on kuollut eikä palaa syliini enää ikinä.. Se että ystäväni sai aarteen syliinsä, muistuttaa minua siitä mitä itse menetin.

Olen syyllistänyt itseäni tunteistani.. pettynyt siihen, etten aina hallitse niitä. Välttelen osaa ystävistäni. Maailmani on kutistunut.

Tämä ystäväni käy lukemassa blogiani..

Toivottavasti en pahoittanut mieltäsi,

en ole halunnut sinulle suoraan tunteistani kertoa

koska en halua että sinun onnesi kärsii minun synkän mieleni vuoksi.

;(

Minusta tuntuu, että Tiinun menetyksestä on sen verran aikaa, että kukaan ystävistäni ei enää jaksa kuunnella minua. Olen tuntenut suurta ahdistusta, kurkkua puristaa ja rintakehän päällä on kivikasa. 

Edelleen haluaisin voida paremmin, haluaisin olla iloisempi ja tuntea itseni ehjäksi. Vaikka kuinka haluan ja yritän, suru palaa aina luokseni. 

Kunpa voisinkin vain päättä olla onnellinen.

29

Viime päivinä olen tuntenut luissani ja ytimessäni menetyksen.

Mieli on ollut alakuloinen ja itku herkässä.

Olen käynyt tapahtumia päässäni läpi..

Muistan sen niin hyvin, se tunne kun menettää toivonsa.

Tällä hetkellä raskausviikkoja olisi tasan 29. 

Luulen, että käyn näitä asioita läpi, koska toivomme, että uusi raskaus saisi alkunsa pian.

Tiinua ei pysty kukaan korvaamaan, mutta ajatuskin siitä että saisin joskus kasvattaa uutta elmää sisälläni auttaa jaksamaan ja näyttää minulle suuntaa. Samaan aikaan pelkään, että emme saa enää uutta mahdollisuutta. Ja jos sen saisimmekin, osaanko iloita siitä? Luulen että ole todella vainoharhainen ja raskaus tulee olemaan henkisesti vaikea. 

19.1 minulla on taas psylogin aika..

toivottavasti olen päässyt siihen mennessä vähän eteenpäin.

Mustaa

En ole ikinä ajatellut / tiennyt kuinka laajalla skaalalla tunteet voi heitellä lyhyenkin ajan sisällä. 

Eilen mieleni oli ihan musta.. Tunsin epäonnistuvani kaikessa.. tunsin olevani maailman huonoin äiti.

Pinna oli kireällä ja lapsille tuli ärähdettyää pienestäkin.. Olin itsellenikin niin vihainen, etten muista

koskaan ennen olleeni.. Väsymyksen määrä oli myös jotain uskomatonta.. Jossain vaiheessa iltaa olin varma, että kaikkien on parempi ilman minua. Lapsetkaan eivät tarvitse äitiä, joka on pahalla tuulella koko ajan.. tunsin olevani epäonnistunut elämässä. Tätä on  vaikea kirjoittaa, mutta hetken.. PIENEN hetken, mietin että haluaisin kuolla pois.. säikähdin omia ajatuksiani ja pillahdin itkemään.. vasta tänään sain sanottua miehelle kuin synkäksi mieleni eilen meni.. 

Tänään on ollut vähän parempi päivä.. herkkä olo.. edelleen tunnen epäonnistuneeni äitinä ja ihmisenä.. eräs opettaja tuli neuvomaan minua tehtävässä, jossa olin tehnyt virheen.. en pyytänyt apua.. ja kun hän osoitti, missä tein virheen koin taas olevani maailman huonoin ihminen.. lopputunnin sain nieleskellä kyyneleitä ja pidätellä itkua.. 

Elämä tuntuu niin kovin raskaalta ;( 

Kadoksissa

Olo on vaikea,

en tiedä miten olisi hyvä olla.

Taistelen surua vastaan,

niin että se ei valtaisi mieltäni kokonaan.

Nukkuminen on vaikeaa, 

en pysty nukahtamaan tai herään kesken unien,

enkä saa unta enää uudelleen.

Suutun helposti.

Jos jokin menee pieleen,

itken.

En tiedä olenko vieläkään tajunnut

menetyksen lopullisuutta.

Minun on vaikea tehdä mitään.

Saatan istua kauan aikaa tiedostaen, 

että pitäisi tehdä jotain,

mutta en pysty nousemaan ylös.

Tuntuu kuin kehoni olisi lyijyä. 

Taistelu

Kp 6.

Niin. Ei tärpännyt. No niinhän minä arvelinkin. Vuotoa tuli ensimmäisen kerran jo dpo10.

Se oli shokki. Luteaalivaihe olisi liian lyhyt.. pettymys olis kova ja usko tulevaan mureni, koska kierto ei toimi. Mutta se vuoto jäi yhteen kunnon lorahdukseen kunnes parin päivän päästä alkoi menkat kunnolla. 

Tämän vuoden aikana on ollut paljon epäonnea elämässä. Kevät on ollut raskas. 

Keskenmenon jälkeen kaikki on ollut vaikeampaa ja raskaampaa. Arjen askareet vaativat ponnisteluita, olen itkuherkkä ja koen oloni yksinäiseksi, samalla kaipaan tilaa ja omaa rauhaa. 

Koulun suhteen koen olevani epäonnistunut. Useampi kurssi on mennyt rimaa hipoen läpi ja yksi kurssi jäi roikkumaan, sillä en päässyt uusimallakaan sitä läpi. n. 30 työhakemusta takana, enkä saanut harjoittelupaikkaa. "Valintamme ei kohdistunut sinuun".. sen on saanut lukea lukuisia kertoja, kunnes se viimeinenkin toivo meni. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Minä en kelpaa mihinkään, minusta ei ole mihinkään. Lannistavaa saada hylkäys toisensa jälkeen. 

Masennusoireita on paljon, eikä masennus varmaan ole kaukana. Yritän taistella sitä vastaan. Onneksi arjessa on paljon pieniä ilon aiheita. Ja saan olla onnellinen upeasta, rakkaasta perheestäni. 

Tänään vietetään sairaspäivää pienimmän kanssa (TAAS). Ollaan sairastelusta huolimatta iloisia, sillä kaivettiin jemmasta ihanat blin bling tennarit, jotka astetta isompi sisko sai lahjaksi amsterdamin ystävältä. Ei tarvitse avata silmiään suurestikaan, kun huomaa kuinka paljon onnen aiheita ympärillään on. Se on paras keino taistella masennusta vastaan.