Puoli vuotta

Menetyksestä on puoli vuotta aikaa.

Elämä menetyksen jälkeen on ollut synkkää.

Ensin olin koko ajan surullinen, sitten enää puolet ajasta..

koko ajan vähemmän.. nyt enää silloin tällöin..

Olen iloinen, että mieleni on pirstynyt.

Ajatellessani menetystä kyyneleet kihoaa silmiini edelleen..

mutta niin se kai tulee olemaan..

Menetetty lapsi on ikuisesti osa minua, eikä suru tule koskaan häviämään

kokonaan. 

En tunne enää olevani niin masentunut..

mutta en ole kyllä entiselläänkään..

Arki väsyttää kovasti ja kaipaan usein omaa aikaa..

hermostun helposti.. Ilon ja onnen tunteet vaativat enemmän kuin aiemmin.

Sosiaalisesti olen edelleen  vetäytyvä..

Tapaan ystäviäni harvoin..

Koulussa on jotenkin erilainen meno..

Se kaikki on kaukana perhe-elämästä ja lapsista..

olen joku muu kuin äti, äiti joka on menettänyt lapsen.

Siellä keskitytään opiskeluun..

ja olen opiskelija muiden joukossa.

Koulu onkin ollut sellainen turvasatama,

vaikka opiskelukin on tuntut kamalan raskaalta

ja lääkäri olisi halunnut laittaa minut sairaslomalle.

Kiirettä pitää

Kylläpäs pari viikkoa vierähti nopeasti. 

Alkukierrosta ei ole oikein mitään sanottavaa..

On vaan nieltävä pettymys ja kerättävä voimia uuteen yritykseen. 

Ajatukset ovat pysyneet pois vauvajutuista kouluhommien avulla. 

Olen jäänyt opiskelussa pahasti jälkeen lasten sairasteluiden  vuoksi

ja olen yrittänyt kuroa hommissa kiinni. Raskasta ja tuskaisaa..

Vaikea oppia itselle vieraita asioita itsenäisesti ja tänään tulikin ensimmäinen

pettymys kokeiden suhteen, sillä en saanut tarpeeksi pisteitä enkä päässyt kurssia läpi. 

Onneksi osa kokeista on mennyt ihan hyvinkin, jopa niin hyvin että yllätin itsenikin.

Ensi viikolla on vielä hommia, mutta sitten pitäisi helpottaa.

Hermot on hiukkasen kireällä, kun opiskelu oon vienyt niin paljon aikaa

ettei ole ollut energiaa pitää kotiakaan kunnossa. Unet on jäneet vähiin ja kaipaan liikuntaa.

kuva

Ai niin ja kp 14 menossa, ovulaatiokipuja on alkanutu vähitellen ilmestyä.. veikkaan että viikon kuluttua voisi olla ovulaation aika.

Valintoja

Joskus tuntuu etten ole saavuttanut elämässäni mitään. 

Olen lähes 30-vuotias, vailla ammattitutkintoa,

en ole koskaan ollut kunnon palkkatyössä,

jos teini-iän kesätöitä tai lukion jälkeistä työharjoittelua työmarkkinatuella ei lasketa.

Asun vuokra-asunnossa, asuntosäästötili kasvaa säälittävän hitaasti.

Yleisesti tunnutaan ihannoivan kaavaa: koulutus, työpaikka, avioliitto, asuntolaina, oma koti ja sitten vasta perheenlisäys. Monet ystävistäni suorittivatkin opintonsa tukka putkella,

ovat hyvin toimeentulevia omistusasunnoissaan ja alkavat olla nyt siinä vaiheessa elämää, jolloin toivotaan perheenlisäystä. Joskus tunnen kateuden piston rinnassani.

Ja joskus katson elämääni taaksepäin ja mietin olisinko halunnut tehdä toisenlaisia valintoja.

Olisiko ollut oikea valinta käydä koulut loppuun, mennä töihin, avioitua ja hankkia perheenlisäystä vasta, kun taloustilanne on vakaa. 

Toisaalta, kun sain ensimmäiset kuukautiseni ensimmäinen ajatus mielessäni oli "Minusta voi tulla äiti" ja olin onnellinen.  Mielestäni se kertoo paljon. Minulle on ollut itsestäänselvyys se, että haluan hyvin nuorena äidiksi. Olin 19-vuotias, kun esikoisemme syntyi, täytin saman vuoden aikana 20. Toiveeni täyttyi ja minusta tuli äiti. Rakkaus äidin ja lapsen välillä on pyyteetöntä ja kaunista. Olen kuullut puhuttava pelosta, että rakkautta ei riittäisi seuraavalle lapselle yhtä paljon. Oma kokemukseni kuitenkin on: mitä enemmän lapsia, sitä enemmän rakkautta on elämässä. Rakkaus ei puolitu, se tuplaantuu, triplaantuu jne. Uskon, että jokainen useamman lapsen äiti allekirjoittaa sen, mutta tunnustan pelänneeni samaa toista lasta odottaessani. 

Perheemme koko herättää joskus ihmetystä, jopa oman sukumme parissa. Moni ajattelee, että viimeisimmät raskauteni ovat olleet vahinkoja. Meitä ei onnitella raskaudesta, ei onnitella tuoreesta perheenjäsenestä. Osa jopa säälii meitä. Iso perhe on kuitenkin oma valintamme, sydämmissämme on paljon annettavaa. Jos me olemme onnellisia perheestämme, toivoisin muiden iloitsevan asiasta kanssamme. 

Toki ymmärrän heitä, sillä minulla ei ehkä ole ammattia, meillä ei ole muhkeaa pankkitiliä eikä omakotitaloa, mutta meillä on lapsia ja toisemme, paljon rakkautta ja koti, jossa asua. Valmistun muutaman vuoden kuluttua  haaveammattiini, meillä on säästötili tulevaa kotia varten, jota emme ole vielä löytäneet ja haaveita, joita tavoitella. Tekisin samat valinnat uudelleen, sillä lapset ja rakkaus on minulle kaikki kaikessa.