Vuosi

Koko viikon olen ollut vähän allapäin ja herkässä mielentilassa. 

Ystävien kanssa ei ole mennyt ihan kaikki putkeen ja sekin on itkettänyt..

paljoa ei ole tarvinnut sanoa tai tehdä saadakaseen kyyneleet silmiin. 

Tänään kävimme perheen pienimpien kanssa viemässä uurnalehtoon kynttilän herkässä mielentilassa. En tiedä helpottaako tuska ikinä... eniten mietin sitä, että olisi pitänyt odottaa siihen asti, kunnes pienen sydän sammuu.. eikä ottaa asiaa omiin käsiin.. Jos olisimme odottaneet olisi voinut kulua muutama viikko.. silloin lapsi olisi saanut oman hautapaikan.. oman haudan.. 

Koen edelleen, että suruni ei ole oikeutettu ja sitä vähätellään. Tiinu on osa elämääni.. tulee aina olemaan. 

Kuinka pitkään menee, että hyäksyy asian??

Välillä tuntuu, että tämä koko painajainen on jonkun muun uni.. Mutta se onkin minun todellista elämääni. Muutamat ystävät ovat sanoneet, että he eivät olisi selvinneet tällaisesta.. itsekin ajattelin joutuessani leikkaussaliin, että en halua herätä ikinä.. mutta vähitellen olen noussut ylös ja iloitsen elämästä ja perheestäni. Alkuraskauden keskenmenokin on rankka ja ikävä asia.. olen sen kokenut 3 kertaa.. siitä selviää, mutta sekin jättää jäljen sydämeen.. Tiinun menetys oli iso asia.. yritän edelleen toipua siitä.. mutta sitten kun ajattelee niitä, jotka menettävät täysin valmiin vauvan.. se musertaa.. en pysty edes kuvittelemaan miten siitä selviäisi.. tai jos vauva menehtyy kätkytkuolemaan.. tai entäpä jos lapsi kuolee onnettomuudessa.. tai muttaako se enää surun määrää, jos lapsesta tulee aikuinen ja hän menehtyy tavalla tai toisella?  Nämä asiat antavat minulle perspektiiviä tähän suruuni.

Tiedän ja olen kokenut niin, että mitä aiemmilla raskausviikoilla raskaus keskeytyy, sitä helpompi siitä on selvitä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Lääketieteelisesti kohtukuolema tapahtuu 22 viikkoisella tai sitä suuremmilla viikoilla.. me menetimme Tiinun 19+4. Rajan veto on todella raju.. ja juuri se saa minut tuntemaan ettei suruni ole oikeutettua, että minun pitäisi unohtaa jo kaikki.. Toinen seikka on se, että kyseessä on raskaudenkeskeytys, abortti.. ei keskenmeno.. sekin tekee osansa.. Geneettisestä raskaudenkeskeytyksestä on puhuttu vähän ja ainakin minun on ollut vaikea löytää vertaistukea. 

Nyt kun vuosi on kulunut.. olen harkinut lopettavani blogin kirjoittamisen. 

Ehkä joskus voisin kirjoittaa iloisemmissa merkeissä. 

Puoli vuotta

Menetyksestä on puoli vuotta aikaa.

Elämä menetyksen jälkeen on ollut synkkää.

Ensin olin koko ajan surullinen, sitten enää puolet ajasta..

koko ajan vähemmän.. nyt enää silloin tällöin..

Olen iloinen, että mieleni on pirstynyt.

Ajatellessani menetystä kyyneleet kihoaa silmiini edelleen..

mutta niin se kai tulee olemaan..

Menetetty lapsi on ikuisesti osa minua, eikä suru tule koskaan häviämään

kokonaan. 

En tunne enää olevani niin masentunut..

mutta en ole kyllä entiselläänkään..

Arki väsyttää kovasti ja kaipaan usein omaa aikaa..

hermostun helposti.. Ilon ja onnen tunteet vaativat enemmän kuin aiemmin.

Sosiaalisesti olen edelleen  vetäytyvä..

Tapaan ystäviäni harvoin..

Koulussa on jotenkin erilainen meno..

Se kaikki on kaukana perhe-elämästä ja lapsista..

olen joku muu kuin äti, äiti joka on menettänyt lapsen.

Siellä keskitytään opiskeluun..

ja olen opiskelija muiden joukossa.

Koulu onkin ollut sellainen turvasatama,

vaikka opiskelukin on tuntut kamalan raskaalta

ja lääkäri olisi halunnut laittaa minut sairaslomalle.

Sinnittelyä

Laskettu aika oli ja meni.

Kävin haudalle viemässä kynttilän,

kuivin silmin en päässyt pois.

Ajan myötä olen huomannut, 

että pahin synkkyys on lieventynyt.

Pystyn iloitsemaan asioista.

Menettämisen ajattelu saa minut edelleen pois tolaltaan.

Miksi meille kävi näin?

Jotenkin tuntuu, että meidän perheessä on ollut 

verrattavan paljon surua ja huolta. 

Mutta toisaalta monessa muussakin perheessä voi olla vastaavaa,

siitä vaan ei taideta kovin julkisesti puhua. 

Koen edelleen olevani väliinputoaja,

en missään vaiheessa löytänyt minulle täysin sopivaa

aktiivista vertaistukea. 

Arki on osittain pakkosuorittamista,

voimat loppuu välillä ja haluan käpertyä yksinäisyyteen.

Minulla pitäisi olla lapsi sylissäni,

mutta kannan surua sydämessäni. 

Taistelen masennusta vastaan.

Koulu aiheuttaa stressiä myös

ja harjoittelupaikan puuttuminen..

Kursseja on rästissä ja useampi tentti odottaa uusimista,

harjoitustöitä on kesken aika monta..

Ja minä lykkään kaikkea koko ajan vain eteenpäin.
Aloitekyky puuttuu.

Toukokuun loppupuolella suuntaan Nizzaan muutamaksi päiväksi.

Se tulee olemaan kevään piristys

ja tulee niin tarpeeksi.

Voin sanoa, että olen loman ansainnut.