Mustaa

En ole ikinä ajatellut / tiennyt kuinka laajalla skaalalla tunteet voi heitellä lyhyenkin ajan sisällä. 

Eilen mieleni oli ihan musta.. Tunsin epäonnistuvani kaikessa.. tunsin olevani maailman huonoin äiti.

Pinna oli kireällä ja lapsille tuli ärähdettyää pienestäkin.. Olin itsellenikin niin vihainen, etten muista

koskaan ennen olleeni.. Väsymyksen määrä oli myös jotain uskomatonta.. Jossain vaiheessa iltaa olin varma, että kaikkien on parempi ilman minua. Lapsetkaan eivät tarvitse äitiä, joka on pahalla tuulella koko ajan.. tunsin olevani epäonnistunut elämässä. Tätä on  vaikea kirjoittaa, mutta hetken.. PIENEN hetken, mietin että haluaisin kuolla pois.. säikähdin omia ajatuksiani ja pillahdin itkemään.. vasta tänään sain sanottua miehelle kuin synkäksi mieleni eilen meni.. 

Tänään on ollut vähän parempi päivä.. herkkä olo.. edelleen tunnen epäonnistuneeni äitinä ja ihmisenä.. eräs opettaja tuli neuvomaan minua tehtävässä, jossa olin tehnyt virheen.. en pyytänyt apua.. ja kun hän osoitti, missä tein virheen koin taas olevani maailman huonoin ihminen.. lopputunnin sain nieleskellä kyyneleitä ja pidätellä itkua.. 

Elämä tuntuu niin kovin raskaalta ;( 

Psykologi

Tänään oli odottamani psykologin käynti. 

Mukana oli myös oma terveydenhoitajani neuvolasta.

Käytiin läpi mitä tapahtui ja miten asiat eteni.

Puhuttiin synnytyksestä ja komplikaatioista.

Puhuttiin siitä miten minä koen asiat ja mitä tunnen,

miten jaksan ja mikä tilanne on kotona. 

Puhuminen tuntui hyvältä.

En ole vieläkää päässyt eroon siitä tunteesta,

että suruani vähätellään, minulle ei anneta oikeutta surra.

Kliinisesti ajateltuna meidän Tiinu on vain raskaudenkeskeytyksen tulos,

ei lapsi. Se sattuu kovasti.. Olen myös miettinyt, olisiko pitänyt odottaa 

muutama viikko, että olisi ollut rv22 täynnä, asiaan olisi suhtauduttu eri tavalla.

Tiinu olisi saanut virallisen nimen, henkilötunnuksen, hautajaiset ja kaikki.

Mutta en tiedä olisinko pystynyt kantamaan lasta sisälläni 3 viikkoa tietäen,

että menetämme hänet.

Pyskologi kysyi syytänkö itseäni tapahtuneesta.

Ei.. en ole vielä syyttänyt, mutta tiedän että se on mahdollisesti edessä.

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä ja taidan sen kieltää välillä. 

Ajattelen edelleen usein, että se tapahtui jollekin toiselle.. havahdun kyllä kuvitelmistani

ja tajuan ajattelevani meidän omaa menetystämme.

1. Suru

2. Musertava suru

3. Käsittämätön suru

4. Lamauttava suru

5. Tuska ja epätoivo

6. Loppumattoman surun hyväksyminen

On aivan totta, että tästä tuskin ikinä pääsee täysin yli. Menetyksen kanssa oppii elämään ja suru muuttaa muotoaan.. Se ei ole enää raastavaa ja tuska ei ole läsnä joka hetki. Ajatus ikuisesta kaipauksesta ja surusta sydämessäni on pelottava. Mutta se on hyväksyttävä. Tiinu ei palaa takaisin.

Psykologi ehdotti, että pitäisimme vielä oman perheen kesken siunaustilaisuuden Tiinulle Uurnalehdossa. Sinne voisi pyytää papin.. ehkä sen jälkeen kokisin, että Tiinu saa arvostusta 

ja kunnon hyvästit.

Psykologin mnukaan olen suruprosessin alkuvaiheessa.. niin uskon itsekin..

Tänään näin valoa surunkin keskellä.

Ensimmäistä kertaa tunsin, että minä selviän tästä..

Se on paljon..

Koska ajatukset ovat olleet hyvin synkkiä..

Kun minut nukutettiin kaavintaa varten, sisintäni riipi sanoinkuvailemattoman paljon..

pienen hetken toivoin, että en heräisi ollenkaan..

Mutta kun heräsin.. olin onnellinen, siitä että olen hengissä..

Olen äiti myös viidelle muulle tytölle..

Vaikka olisin halunnut Tiinun mukaan,

minulla on suurempi tehtävä maan päällä.