+

Nyt ei rukouksia säästellä. 

Kontrolleja

Niin.

No nyt on käyty ultrassa yksityisessä neuvolassa toteamassa, että kohtu on siisti ja tyhjentynut kokonaan. Limakalvokin näytti viitteitä lähestyvästä ovulaatiosta. Yksi huoli vähempänä.. Keskeytys on onnistuneesti ohi. 

Tiistaina minulla oli rintojen kontrolli ultra. No se ei mennytkään sitten niin hyvin, rinnan patti ei ollut muuttunut miksikään.. se millaiseksi sitä alunperin ajateltiin, olisi tarkoittanut sitä, että patin olisi pitänyt alkaa pienentyä ja sulaa hiljalleen pois. Asia ei tietenkään ollut niin. Ultran jälkeen tehtiin vielä mammogarfia ja lääkäri päätti tehdä lähetteen kiireellisenä julkiselle puolelle.. olisin päässyt kyllä yksityiselle nopeammin tarkempiin tutkimuksiin, mutta varallisuus ei anna periksi. 

Sainkin jo eilen puhelun julkiselta puolelta ja olisin saanut jo ensi maanantaille ajan paksuneulanäytteen ottoon.. harmittavasti olen vain silloin toisella paikkakunnalla eikä se onnistu mitenkään.. aika menee siis seuraavalle viikolle. 

Minä en millään jaksa uskoa, että kyse olisi mistään vakavasta.. täytyisihän sen oireilla muutenkin.. lääkärikin puhui että voi olla kalkkeuma, mutta koska patti on kiinteä eikä ole pienentenyt, se on tutkittava kunnolla.. 

Vaikka olenkin lähes varma, ettei ole syytä huoleen, sitä kuitenki miettii vaihtoehtoa vakavasta sairaudesta.. voiko minulla olla rintasyöpä?

Merkillistä miten toiset kokevat elämässään enemmän epäonnea kuin toiset.. tänäänkin sain kuulla että "ihmisille annetaan sen verran mitä jaksaa kantaa.." IHANKO TOTTA???? Minäkö olen niin vahva, että jaksan epäonnistua kerta toisen jälkeen ja elää huolesta sykkyrällä.. ja toinen seikka.. "jos kaikki olisi aina hyvin, ei osaisi arvostaa hvyiä asioita elämässä" Täytyykö minun kohdata lapsen menettäminen ja pelätä oman henkeni puolesta, jotta arvostaisin elämääni?? Kyllä vähempikin riittäisi.. 

Tiinun menettämisestä on nyt 10kk ja 3 päivää. Sydän itkee yhä.

Menettämisen pelko

On mennyt useampi hetki enkä ole kirjoittanut.

Suru ei ole enää joka hetkessä,

nauran, puhun, syön ja elän.

Nukun kohtuullisen hyvin.

Mutta kun suru iskee,

se vie mennessään.

Kyyneleet valuu ja kaipaus sattuu. 

Kouluun on helppo mennä,

se on eräänalainen pakopaikka,

minulla ei ole aikaa ajatella menetystä.

Läheisiä ystäviäni välttelen edelleen.

Osaa en näe ollenkaan, osan kanssa kirjoittelen

silloin tällöin viestejä.

En kaipaa kenenkään seuraan,

viihdyn kotona perheen kesken.

Lapset ovat valo elämässäni.

Ilman heitä en olisi tässä nyt.

Pari viikkoa sitten sain muistutuksen siitä kuinka elämä voi päättyä ihan koska vain.

Kuopuksemme oli ollut vatsataudissa, hän oksensi sunnuntaina 2 kertaa, seuraavana päivänä 

hän voi hyvin, söi normaalisti ja oli oma iloinen itsensä. Maanantai oltiin varalta kotona, koska emme tienneet oliko se vatsatautia vai liikaa herkkuja (sunnuntaina juhlittiin 9-vuotiaan synttäreitä).

Tiistaina pieninkin meni hoitoon.. hän jäi iloisena ja hyväntuulisena sinne.. 

Pääsin kouluun ja ehdin olla 15 minuutti tunnilla, kunnes tytön omahoitaja soitti ja sanoi, että kaikki ei ole hyvin. Tyttöön ei saa kontaktia, ei vastaa puhutteluun eikä kosketukseen, silmät muljahtelee päässä, ei meinaa pysyä hereillä.. ei puhu mitään.. ei seuraa katseella.. katse seisoo.. 

Hän lähti viemään lasta päivystykseen ja minä lähdin saman tien perään.. hirvittävä hätä ja huoli.. 

Kuoleman pelko.. onko hän satuttanut itsensä.. aivotähdys.. verenvuotoa aivoissa (esikoisemme loukkaantui useampi vuosi sitten pahasti ja hänellä oli aivokalvon ja kovakalvon välinen leikkausta vaativa vuoto, olisi voinut kuolla)... tai oliko kyseessä epileptinen kohtaus?? 7-vuotiaallamme on ollut lapsuusiän hyvänlaatuinen epilepsia.. 

Pääsin terveyskeskukseen ja tyttö oli otettu ensiapuhuoneeseen.. oli todella pelottavaa nähdä oma lapsi tyhjän katseen kanssa.. hän ei reagoinut tulooni mitenkään.. ei seurannut minua katsellaan.. otin lapsen syliini ja rutistin hänet itseäni vasten enkä saanut mitään vastetta.. verensokeri oli matalahko 3,4.. 

Tyttö alkoi pikkuhiljaa vähän "heräämään" ja yritettiin keksiä millä saadaan verensokeri nousemaan.. heillä ei ollut glukoositapletteja tai muuta millä nostaa sokeriarvoja.. automaatti ei toiminut niin ei saanut mehua. Annettiin pelkkää vettä, mutta tyttö oksensi ulos samantien.. Lääkäri tuumasi sen olevan mahatautia.. mutta itse en ollut niin luottavaisella mielellä, koska mielestäni tilanne vaikutti poissaolokohatukselta.. olenhan nähnyt ennenkin sellaisen ja tytön omahoitajakin oli samaa mieltä. Mainitisin lääkärille huolestani ja kerroin isomman lapsen epilepsiasta.. hän lupasi konsultoida neurologia. Se helpotti mieltäni. Saimme luvan lähetä kotiin, mutta olin edelleen peloissani... Lapsi nukahti rattaisiin ja heräsi kun pääsimme kotiin.. unien jälkeen hän oli oma itsensä, halusi syötävää ja katsoi Frozenia innoissaan.. vihdoin saatoin huokaista..

Torstaina sain soiton neurologian poliklinikalta, että meille olisi aika seuraavalle päivälle eeg-mittaukseen.. jossain vaiheessa konsultaatiopyyntö oli muutettu kiireelliseksi lähetteeksi. Tietysti säikähdin vähän, mutta toivuttuani alkujärkytyksestä olin tyytyväinen että tuo kohtaus, joka muuten kesti yli tunnin, tutkitaan. Yleensä aletaan tutkimaan vasta muutaman kohtauksen jälkeen, en sitten tiedä miksi meidän tapauksessa tutkitaan heti. Ensi viikolla on neurologille aika ja selviää jatkot. Luulen että seurantalinjalle jäädään, koska uusia kohtauksia ei ole tullut. Mutta voin sanoa, että kyllä minä säikähdin. Menettämisen pelko on ihan kamalaa. 

Minulla riittää työstämistä pelkojeni kanssa

käyn yhä psykologin kanssa juttelemassa.

Tällä viikolla on myös lääkäri.

Minulla on masennusta ja ahdistuskohatuksia

joten todennäköistä juttelun avuksi otetaan hetkeksi lääkitys.

En oikein pääse surutyössäni eteenpäin.. 

Ja kun nyt tunnustan tässä asioita niin voin tunnustaa senkin,

että toivomme uutta raskautta pian. Ei se menetystämme korvaa,

mutta ajatus uudesta mahdollisesta raskaudesta auttaa jaksamaan.

Emme mitenkään voi jättää perhettämme tähän muotoon, 

että menetimme lapsen.. meidän on saatava kokea vielä se onni,

että saamme lapsen syliimme elävänä.