3 kk

Kolme kuukautta on kulunut.

Tuntuu, että olen elänyt surussa iäisyyden, vaikka oikeasti 

se on aika pieni osa tähän astisesta elämästäni. 

Välillä elän jonkun toisen elämää ja unohdan kaiken.

Hetken olen tuskasta vapaa ja olen jossain muualla.

Viime aikoina on tullut hetkiä, jolloin olen purskahtanu itkuun hyvin nopeasti..

niinä hetkinä tajuan, että menetimme lapsemme ja hyväksyn sen.

Kuitenkin, jotta itkun saisi loppumaan, minun on kiellettävä asia. 

En ole tainnut kertaakaan sanoa ääneen että Tiinu on kuollut.
Olen käyttänyt kiertoilmaisuja.. hän on mennyt taivaaseen..

menetimme hänet jne. 

Päivääkään ei kulu, ettenkö ajattelisi Tiinua.

En kuitenkaan puhu enää siitä ääneen,

tai jos puhun, kadun sitä heti.

Huomaan osasta, että he eivät enää jaksa käsitellä asiaa.

Puuhenaihe vaihdetaan pian normaaliin arkeen.

Toivomme uutta raskautta,

sen avulla näen valoa tunnelin päässä.

Vielä ei ole kuitenkaan onnistanut.

Tänään kp2 ja eilinen oli hirvittävän vaikea päivä..

en sinänsä surrut sitä, että en tullut raskaaksi.

vaan sitä, että en ole enää raskaana..

Viime viikolla minun piti päästä psykologille, 

mutta hän olikin sairaslomalla ja käyntini peruuntui.

Ensin ajattelin, että OK, ei tässä mitään.

mutta hetkeä myöhemmin itkin lohduttomasti.

On niin paljon asioita, mistä haluaisin jutella..

kuten se, että ajattelen kuolemaa paljon..

että minä tai joku läheinen joutuu onnettomuuteen, 

tai sairastuu vakavasti ja menehtyy.. 

Usein on tunne, että jotain pahaa tapahtuu..

Olemme kokeneet aika paljon surua,

miksi se tähän loppuisi?

Monet menetyksen kokeneet ovat sanoneet, 

että aika jakaantuu ennen ja jälkeen menetyksen..

Niin tunnen itsekin.. 

tällä hetkellä tunnen olevani vain varjo 

siitä, mitä olin ennen tuomiota. 

Opinnoissa jaksaminen vaatii taistelua..

aloite- ja keskittymiskyky ovat edelleen huonoja..

En näe läheisiä ystäviäni kovin usein..

saatan jopa vältellä heitä.. 

Miksi en minä?

En ole enää koko aikaa surullinen

pystyn elämään suhteellisen normaalia elämää,

vaikka helppoa se ei ole.

Minusta ei näe päällepäin tuskaani,

eikä se tuska kyllä enää täytä koko sydäntä.

Sille on oma paikkansa sydämessä.

Niin kummallista kuin voi olla.. 

siihen tuskaan liittyy kauniitakin asioita

muisto omasta lapsesta.

Ehkä joskus koittaa se päivä, 

kun minun ei tarvitse puhua menetyksestä enää niin 

vahvan sanan kautta kuin TUSKA.  

Uusi vuosi lähestyy, minulla on ollut jo hetken sellainen tunne,

että tarvitsen puhtaan pöydän mistä aloittaa. 

Haluaisin poistaa elämästäni kaiken turhan,

haluaisin tuntea olevani tasapainossa. 

Seesteinen. Sitä minä etsin ja tarvitsen.

Kunpa voisin vain päättää, että nyt kaikki on hyvin.

Viime aikoina olen pettynt itseeni moneen kertaan.

Olen tuntenut kateutta ja katkeruutta, jopa vihaa toisia kohtaan.

Heitä kohtaan joilla asiat on hyvin ja toiveet toteutuu.

En haluaisi tuntea niin.. haluaisin olla onnellinen heidän puolestaan..

miksi ei voisi vain päättää niin? Kun osaisi katsoa asioita niin,

että toisten elämä on erillinen omasta. Ei saisi verrata.

Kuka loppujen lopuksi tietää, mitä kaikkea toinen on elämässään kokenut.

Ehkä juuri hän on ansainnut sen suuren onnen.. 

Vaikka kuinka yritän ajatella näin..

palaan aina siihen, että miksi minun piti kokea näin suuri menetys?

Joku viisas, samankaltaisen surun kokenut, on kääntänyt kysymyksen niin päin

että miksipä en juuri minä? 

Itse en kai ole surutyössäni vielä niin pitkällä että voisin ajatella noin päin. 

Näistä asioista juttelin tänään ystäväni kanssa..

Ehkä nään asiat taas aavistuksen valoisammin.