Ei vieläkään.

"Jungle"

In a dark room we fight, make up for our love
I've been thinking, thinking about you, about us
And we're moving slow, our hearts beat so fast
I've been dreaming, dreaming about you, about us

Hey, hey, hey, hey
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head, oh

I was speaking soft, see the pain in your eyes
I've been feeling, feeling for you, my love
And our bodies are tired, our shadows will dance
I've been aching, aching for you, my love

My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head, oh

My love is wasted, sorry for this I never meant to be, hurting ourselves, hurting ourselves
And I'm complicated, you won't get me, I have trouble, understanding myself, understanding myself
And my love is wasted, sorry for this I never meant to be, hurting ourselves, hurting ourselves
And I'm complicated, you won't get me, I have trouble, understanding myself, understanding myself

My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head is a jungle, jungle
My head, oh, oh, oh, oh oh...

Tämä aika vuodesta on kovin alakuloista.

Lapset odottavat joulua innoissaan,

mutta omaan mieleen hiipii vuoden takainen tuska ja suru.

Milloin sen hyväksyy osaksi itseään..

Tämä tuntuu raskaalta taistelulta.

Varmaan kirjoituksistani on selvinnytkin se, että toivomme uutta raskautta.

Vieläkään ei ole saatu sitä onnea viedä loppuun asti.

Lähes 2,5 vuotta yritystä takana.

Jos joku olisi minulle joskus sanonut, että lapsen saaminen voi olla näin vaikeaa,

vaikka olisikin aiemmin tullut suhteellisen helposti raskaaksi.. en olisi uskonut.

Mutta mikä on muuttunut?

Ikä? 

Terveys?

Elämäntapa?
Stressi?

Sydämeen sattuu, toive on niin kova.. 

Vuosi

Koko viikon olen ollut vähän allapäin ja herkässä mielentilassa. 

Ystävien kanssa ei ole mennyt ihan kaikki putkeen ja sekin on itkettänyt..

paljoa ei ole tarvinnut sanoa tai tehdä saadakaseen kyyneleet silmiin. 

Tänään kävimme perheen pienimpien kanssa viemässä uurnalehtoon kynttilän herkässä mielentilassa. En tiedä helpottaako tuska ikinä... eniten mietin sitä, että olisi pitänyt odottaa siihen asti, kunnes pienen sydän sammuu.. eikä ottaa asiaa omiin käsiin.. Jos olisimme odottaneet olisi voinut kulua muutama viikko.. silloin lapsi olisi saanut oman hautapaikan.. oman haudan.. 

Koen edelleen, että suruni ei ole oikeutettu ja sitä vähätellään. Tiinu on osa elämääni.. tulee aina olemaan. 

Kuinka pitkään menee, että hyäksyy asian??

Välillä tuntuu, että tämä koko painajainen on jonkun muun uni.. Mutta se onkin minun todellista elämääni. Muutamat ystävät ovat sanoneet, että he eivät olisi selvinneet tällaisesta.. itsekin ajattelin joutuessani leikkaussaliin, että en halua herätä ikinä.. mutta vähitellen olen noussut ylös ja iloitsen elämästä ja perheestäni. Alkuraskauden keskenmenokin on rankka ja ikävä asia.. olen sen kokenut 3 kertaa.. siitä selviää, mutta sekin jättää jäljen sydämeen.. Tiinun menetys oli iso asia.. yritän edelleen toipua siitä.. mutta sitten kun ajattelee niitä, jotka menettävät täysin valmiin vauvan.. se musertaa.. en pysty edes kuvittelemaan miten siitä selviäisi.. tai jos vauva menehtyy kätkytkuolemaan.. tai entäpä jos lapsi kuolee onnettomuudessa.. tai muttaako se enää surun määrää, jos lapsesta tulee aikuinen ja hän menehtyy tavalla tai toisella?  Nämä asiat antavat minulle perspektiiviä tähän suruuni.

Tiedän ja olen kokenut niin, että mitä aiemmilla raskausviikoilla raskaus keskeytyy, sitä helpompi siitä on selvitä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Lääketieteelisesti kohtukuolema tapahtuu 22 viikkoisella tai sitä suuremmilla viikoilla.. me menetimme Tiinun 19+4. Rajan veto on todella raju.. ja juuri se saa minut tuntemaan ettei suruni ole oikeutettua, että minun pitäisi unohtaa jo kaikki.. Toinen seikka on se, että kyseessä on raskaudenkeskeytys, abortti.. ei keskenmeno.. sekin tekee osansa.. Geneettisestä raskaudenkeskeytyksestä on puhuttu vähän ja ainakin minun on ollut vaikea löytää vertaistukea. 

Nyt kun vuosi on kulunut.. olen harkinut lopettavani blogin kirjoittamisen. 

Ehkä joskus voisin kirjoittaa iloisemmissa merkeissä. 

3 kk

Kolme kuukautta on kulunut.

Tuntuu, että olen elänyt surussa iäisyyden, vaikka oikeasti 

se on aika pieni osa tähän astisesta elämästäni. 

Välillä elän jonkun toisen elämää ja unohdan kaiken.

Hetken olen tuskasta vapaa ja olen jossain muualla.

Viime aikoina on tullut hetkiä, jolloin olen purskahtanu itkuun hyvin nopeasti..

niinä hetkinä tajuan, että menetimme lapsemme ja hyväksyn sen.

Kuitenkin, jotta itkun saisi loppumaan, minun on kiellettävä asia. 

En ole tainnut kertaakaan sanoa ääneen että Tiinu on kuollut.
Olen käyttänyt kiertoilmaisuja.. hän on mennyt taivaaseen..

menetimme hänet jne. 

Päivääkään ei kulu, ettenkö ajattelisi Tiinua.

En kuitenkaan puhu enää siitä ääneen,

tai jos puhun, kadun sitä heti.

Huomaan osasta, että he eivät enää jaksa käsitellä asiaa.

Puuhenaihe vaihdetaan pian normaaliin arkeen.

Toivomme uutta raskautta,

sen avulla näen valoa tunnelin päässä.

Vielä ei ole kuitenkaan onnistanut.

Tänään kp2 ja eilinen oli hirvittävän vaikea päivä..

en sinänsä surrut sitä, että en tullut raskaaksi.

vaan sitä, että en ole enää raskaana..

Viime viikolla minun piti päästä psykologille, 

mutta hän olikin sairaslomalla ja käyntini peruuntui.

Ensin ajattelin, että OK, ei tässä mitään.

mutta hetkeä myöhemmin itkin lohduttomasti.

On niin paljon asioita, mistä haluaisin jutella..

kuten se, että ajattelen kuolemaa paljon..

että minä tai joku läheinen joutuu onnettomuuteen, 

tai sairastuu vakavasti ja menehtyy.. 

Usein on tunne, että jotain pahaa tapahtuu..

Olemme kokeneet aika paljon surua,

miksi se tähän loppuisi?

Monet menetyksen kokeneet ovat sanoneet, 

että aika jakaantuu ennen ja jälkeen menetyksen..

Niin tunnen itsekin.. 

tällä hetkellä tunnen olevani vain varjo 

siitä, mitä olin ennen tuomiota. 

Opinnoissa jaksaminen vaatii taistelua..

aloite- ja keskittymiskyky ovat edelleen huonoja..

En näe läheisiä ystäviäni kovin usein..

saatan jopa vältellä heitä.. 

Raskas mieli

Ahdistuskohtauksia tulee useamman kerran päivässä 

Paniikkiin asti ne eivät ole onneksi menneet. 

Kohtauksen eivät sinänsä ole uusia asia minulle,

olen kärsinyt niistä ennenkin ja minulla on ollut lääkitys niihin.

Tällä hetkellä en syö lääkkeitä, mutta se voi olla edessä.

Torstaina meillä on odotettu jälkitarkastusaika perinnöllisyyspolille.

Toivottavasti emme saa enää huonoja uutisia.. tarkoitan lähinnä sitä,

että ei olisi kyse mistään perinnöllisestä vaan onnettoman huonosta tuurista.

Kateus ja katkeruus on alkanut nostaa päätään.

Koen suurta vääryyttä siitä, että mentimme pinen tyttäremme.

Minun pitäisi olla raskaana, mahan pitäisi kasvaa, se olisi jo vähän tiellä..

potkut tuntuisivat selvästi ja pahoinvointikin olisi jättänyt rauhaan.

Olen kateellinen raskaana oleville, heille jotka plussaavat.. heille joilla on pieni vauva..

Koen edelleen olevani erillä planeetalla mieheni kanssa.

Yritän ymmärtää hänen reaktionsa,

mutta välillä ihan suututtaa, kun menetys ei kosketa häntä niin syvästi kuin minua.

Ihmiset ympärillä ovat jatkaneet elämää,

eivät enää kysy miten voin..

Minuun sattuu edelleen..

suren edelleen,  vaikka sitä ei nää.

Mietin pientä Tiinuamme päivittäin..

joskus silitän vatsaani haikealla mielellä.

sinun piäisi olla siellä.

Kuukautisenikin alkoivat jo. 

Se on sinänsä ihan hyvä juttu.

Vajaa kaksi viikkoa jälkivuodon loppumisen jälkeen alkoi menkat.

Keho herää kaiken jälkeen..

Toivomme, että tulisin pian uudelleen raskaaksi.

Tuntuu hyvältä ja toiveikkaalta ajatella, 

että sisälläni alkaisi kasvaa uusi elämä.

Ehkä vähitellen voin alkaa kirjoittaa taas yrittämisestäkin,

nyt se on vielä liian tuskallista.