Vuosi

Koko viikon olen ollut vähän allapäin ja herkässä mielentilassa. 

Ystävien kanssa ei ole mennyt ihan kaikki putkeen ja sekin on itkettänyt..

paljoa ei ole tarvinnut sanoa tai tehdä saadakaseen kyyneleet silmiin. 

Tänään kävimme perheen pienimpien kanssa viemässä uurnalehtoon kynttilän herkässä mielentilassa. En tiedä helpottaako tuska ikinä... eniten mietin sitä, että olisi pitänyt odottaa siihen asti, kunnes pienen sydän sammuu.. eikä ottaa asiaa omiin käsiin.. Jos olisimme odottaneet olisi voinut kulua muutama viikko.. silloin lapsi olisi saanut oman hautapaikan.. oman haudan.. 

Koen edelleen, että suruni ei ole oikeutettu ja sitä vähätellään. Tiinu on osa elämääni.. tulee aina olemaan. 

Kuinka pitkään menee, että hyäksyy asian??

Välillä tuntuu, että tämä koko painajainen on jonkun muun uni.. Mutta se onkin minun todellista elämääni. Muutamat ystävät ovat sanoneet, että he eivät olisi selvinneet tällaisesta.. itsekin ajattelin joutuessani leikkaussaliin, että en halua herätä ikinä.. mutta vähitellen olen noussut ylös ja iloitsen elämästä ja perheestäni. Alkuraskauden keskenmenokin on rankka ja ikävä asia.. olen sen kokenut 3 kertaa.. siitä selviää, mutta sekin jättää jäljen sydämeen.. Tiinun menetys oli iso asia.. yritän edelleen toipua siitä.. mutta sitten kun ajattelee niitä, jotka menettävät täysin valmiin vauvan.. se musertaa.. en pysty edes kuvittelemaan miten siitä selviäisi.. tai jos vauva menehtyy kätkytkuolemaan.. tai entäpä jos lapsi kuolee onnettomuudessa.. tai muttaako se enää surun määrää, jos lapsesta tulee aikuinen ja hän menehtyy tavalla tai toisella?  Nämä asiat antavat minulle perspektiiviä tähän suruuni.

Tiedän ja olen kokenut niin, että mitä aiemmilla raskausviikoilla raskaus keskeytyy, sitä helpompi siitä on selvitä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Lääketieteelisesti kohtukuolema tapahtuu 22 viikkoisella tai sitä suuremmilla viikoilla.. me menetimme Tiinun 19+4. Rajan veto on todella raju.. ja juuri se saa minut tuntemaan ettei suruni ole oikeutettua, että minun pitäisi unohtaa jo kaikki.. Toinen seikka on se, että kyseessä on raskaudenkeskeytys, abortti.. ei keskenmeno.. sekin tekee osansa.. Geneettisestä raskaudenkeskeytyksestä on puhuttu vähän ja ainakin minun on ollut vaikea löytää vertaistukea. 

Nyt kun vuosi on kulunut.. olen harkinut lopettavani blogin kirjoittamisen. 

Ehkä joskus voisin kirjoittaa iloisemmissa merkeissä. 

Puoli vuotta

Menetyksestä on puoli vuotta aikaa.

Elämä menetyksen jälkeen on ollut synkkää.

Ensin olin koko ajan surullinen, sitten enää puolet ajasta..

koko ajan vähemmän.. nyt enää silloin tällöin..

Olen iloinen, että mieleni on pirstynyt.

Ajatellessani menetystä kyyneleet kihoaa silmiini edelleen..

mutta niin se kai tulee olemaan..

Menetetty lapsi on ikuisesti osa minua, eikä suru tule koskaan häviämään

kokonaan. 

En tunne enää olevani niin masentunut..

mutta en ole kyllä entiselläänkään..

Arki väsyttää kovasti ja kaipaan usein omaa aikaa..

hermostun helposti.. Ilon ja onnen tunteet vaativat enemmän kuin aiemmin.

Sosiaalisesti olen edelleen  vetäytyvä..

Tapaan ystäviäni harvoin..

Koulussa on jotenkin erilainen meno..

Se kaikki on kaukana perhe-elämästä ja lapsista..

olen joku muu kuin äti, äiti joka on menettänyt lapsen.

Siellä keskitytään opiskeluun..

ja olen opiskelija muiden joukossa.

Koulu onkin ollut sellainen turvasatama,

vaikka opiskelukin on tuntut kamalan raskaalta

ja lääkäri olisi halunnut laittaa minut sairaslomalle.

Vaikeita hetkiä

Kaikki tuntuu vieläkin epätodelliselta.

Miten meille kävi näin? 

Kiellänkö koko asian, miksi mieli taistelee niin kovasti vastaan?

Törmäsin tänään kaupassa yhteen parhaista ystävistäni. Hän halasi

ja vaihdettiin muutama sana. Minulla oli kiire, koska mies odotti autossa

nukkuvan 3-vuotiaan kanssa. En ehtinyt kauaa jutella. Sain tehtyä ostokset

ja menin autoon.. miehelle kerroin kehen törmäsin ja sain sanottua, että tuli

hurjan paha mieli.. purskahdin itkuun.. Ystävälläni on laskettu aika helmikuussa.

Hänen vatsansa on kauniisti pyöristynyt ja raskauden näkee selvästi.

En ole hänelle kateellinen, enkä katkera. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja onnea raskauden suhteen.

Kun katsoin hänen vatsaansa, se toi mieleen oman menetykseni. Se satuttaa edelleen kovasti.

Olen tietoisesti vältellyt keskusteluita ja viestettylyitä hänen kanssaan, koska hänen tilansa muistuttaa siitä, että en ole enää raskaana. Koimme menetyksen. En vain kykene vielä, koska tapahtumasta on niin vähän aikaa. 

Olemme olleet ystäviä jo yli kymmenen vuotta. Uskon, että ystävyytemme kestää, vaikka juuri nyt en pystykään häntä kohtaamaan. Hän on minulle hyvin rakas ja tärkeä, mutta nyt minun täytyy itse toipua. 

Anteeksi.

Kuvat, sanat, runot, aforismit ja laulut. 

Ne tuovat lohtua, auttavat käsittelemään tunteita. 

Surua on vaikea käsitellä, varsinkin jos ei osaa puhua tunteistaan.

Kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Mies kokee surun hyvin eri tavalla kuin minä. 

Hän ei ole itkenyt. Eikä oikeastaan puhu.

En tiedä mitä oli sillä välin lapsille puhunut,

kun olin sairaalassa. 3-vuotias ainakin puhui,

että vauva on taivaassa.

Minäkin haluan uskoa niin. Eihän Tiinu voi vain kadota ja lakata olemasta.

Vastahan hän oli vatsani sisällä potkimassa.

Sanomattakin on selvää, että muu perhe ei ole ottanut menetystä niin raskaasti kuin minä.

He eivät ehtineet tuntea Tiinun potkuja, vaikka minä ne selkeästi tunsinkin.

Emme ehtineet tehdä hankintoja pientä varten. Mikään kodissamme ei ehtinyt muuttua.

Mutta se ei tarkoita, että Tiinua ei olisi ollutkaan. Lapset puhuvat hänestä. 3-vuotiaan kanssa varsinkin on käsitelty asiaa paljon. Hänen on vaikea ymmärtää, että taivas on Tiinun koti. Hän kysyy miksi Tiinu ei tule omaan kotiin. Hän on myös kovin huolissaan siitä, onko Tiinu yksin? Näkeekö hän meidät? Itkeekö Tiinu? Onko Tiinu vielä kipeä? Nämä kysymykset tuovat kyyneleet silmiini yhä uudelleen ja uudelleen.

Tällä hetkellä haluan vetäytyä koko maailmalta piiloon. 

Haluan surra rauhassa.

En pysty kohtaamaan ystäviä.

Vaikka en itke koko aikaa,

se ei tarkoita sitä että olisin päässyt yli menetyksestä.

Minua ei kiinnosta arjen pienet ongelmat,

lasten mitättömät riidat pahoittavat mieleni entisestään.

Voi kunpa he ymmärtäisivät riitojensa mitättömyyden

ja olisivat onnellisia toisistaan.

Mutta se kuuluu kasvamiseen.. 

riidellä, taistella, pyytää anteeksi, sopia ja iloita, leikkiä,

peuhata, satuttaa itsensä ja toipua.

Toisaalta olen hyvin onnellinen siitä, että lasten ei tarvitse kokea tätä tuskaa.

Tänä yönä heräsin kipuihin. Piti ottaa särkylääkettä, mutta en pystynyt nukkumaan enää sen jälkeen.

Viikkasin vähän vaatteita ja järjestin lasten kirjakaapin. 

Jos en pidä itseäni kiireisenä, pysähdyn ja taas sattuu.

Pelkään pysähtyä, koska itkulle ei tule loppua. Minulle kirjoitettiin viikko sairaslomaa.

Vaikea kuvitella, että viikon kuluttua pitäisi pystä elämään normaalia arkea.

Miten ehdin viikossa rakentaa elämän perustan uudelleen? Luottamuksen siihen että kaikki järjestyy.

Äiti kaipaa sinua niin kovin. 

17.3.2015

Niin siinä sitten tosiaan kävi, että pienen pieni alkio ei tarrannut kiinni tarpeeksi tiukasti. Useampi tunti meni itkiessä ja miettiessä syy seuraussuhteita. Olisi helppoa vedota siihen, että noro-virus sai kaiken aikaan, mutta googlen mukaan noro-virus ei ole raskaudelle vaarallinen. Raskauteni olisi jokatapauksessa mennyt kesken, ainakin uskon niin. Olo on ontto, pettynyt ja surullinen. Tunnen itseni ontoksi. Olo on tyhjä, pettynyt ja surullinen.

Jos tässä yrittää jotain lohduttavaa etsiä, niin parempi, että meni heti alkumetreillä kesken. Asia on paljon helmpompi käsitellä tässä vaiheessa. Toisekseen uskon, että luonto korjaa elinkyvyttömät pois. Alkiossa oli jotain vikaa, eikä siitä olisi kehittynyt elinkelpoista tähän maailmaan.

 En missään nimessä tarkoita, että keskenmeno olisi helppo käsitellä tai että sitä ei saisi surra näissä tilanteissa. Vanhempien ei tarvinnut tehdä sitä päätöstä, antavatko he sairaalle lapselle mahdollisuuden elämään, vai keskeytetäänkö raskaus. Toivon etten ikinä joudu tilanteeseen, jossa minun pitäisi päättää annanko lapselleni mahdollisuuden elämään.

Kerroin juuri tänään ystävälleni (joka on vasta saanut itsekin keskenmenon) raskaudestani. Hän oli surullinen, mutta samalla myös onnellinen puolestani. Tuntuu julmalta, että muutama tunti sen jälkeen kun kerroin hänelle, puhuinkin keskenmenosta kyyneleet silmissäni.  Olen kuitenkin iloinen, että kerroin, sillä juuri hän tietää tällä hetkellä parhaiten kuinka keskenmeno satuttaa. Kerroin myös muille läheisille ystävilleni raskaudesta ja ikävät uutiset heti perään. Tällaisina hetkinä voin todellakin allekirjoittaa sen että jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu suru ei ole niin raskas kantaa.

Keskenmeno satuttaa niin mieltä kuin kehoakin. Eilen sydämeni itki, tänää on ollut kehon vuoro kärsiä. Luulen että pahimmat kivut ovat ohi, mutta sydämeni tuntuu yhtä raskaalta, vähän särkyneeltä. Onneksi aika ja rakkaus parantaa ja minulla on paljon syitä onneen; lapseni, mies, johon tukeutua ja turvautua sekä ystävät ympärilläni.Sain iloita alkaneesta raskaudestani vain pienen hetken. Muutamassa päivässä ehtii kuitenkin tehdä merkillisen paljon ajatustyötä, tunteet ovat sekavia, onnea, iloa, huolta, pelkoa ja epävarmuutta. Mieleeni muodostui kuva siitä millainen perheemme olisi vuoden kuluttua ja rakastuin siihen kuvaan. Nyt on vaikea luopua siitä.Niin kai se menee, ajatustyö tulevasta alkaa heti, kun saa pienen aavistuksen siitä mitä se voisi olla. Mieli luo tietynlaisen kuvan ja vain aika näyttää, toteutuuko se. Ei meille kenelläkään ole annettu kristallipalloa, jolla voisi tulevan ennustaa, mutta haaveet ja kuvitelmat auttavat ainakin minua valmistautumaan tulevaan.Ensin mieheni ei millään uskonut, että olen raskaana, sitten hän ei millään halunnut uskoa, että raskaus meni kesken. Isoja asioita käsiteltäväksi lyhyessä ajassa. Tilanne vahvisti tunteemme siitä, että olemme toivomme saavamme yhden lapsen lisää. Ehkä tämä alunperin raskausblogiksi perustamani blogi voi jatkaa elämäänsä vauvahaaveblogina.