Puoli vuotta

Menetyksestä on puoli vuotta aikaa.

Elämä menetyksen jälkeen on ollut synkkää.

Ensin olin koko ajan surullinen, sitten enää puolet ajasta..

koko ajan vähemmän.. nyt enää silloin tällöin..

Olen iloinen, että mieleni on pirstynyt.

Ajatellessani menetystä kyyneleet kihoaa silmiini edelleen..

mutta niin se kai tulee olemaan..

Menetetty lapsi on ikuisesti osa minua, eikä suru tule koskaan häviämään

kokonaan. 

En tunne enää olevani niin masentunut..

mutta en ole kyllä entiselläänkään..

Arki väsyttää kovasti ja kaipaan usein omaa aikaa..

hermostun helposti.. Ilon ja onnen tunteet vaativat enemmän kuin aiemmin.

Sosiaalisesti olen edelleen  vetäytyvä..

Tapaan ystäviäni harvoin..

Koulussa on jotenkin erilainen meno..

Se kaikki on kaukana perhe-elämästä ja lapsista..

olen joku muu kuin äti, äiti joka on menettänyt lapsen.

Siellä keskitytään opiskeluun..

ja olen opiskelija muiden joukossa.

Koulu onkin ollut sellainen turvasatama,

vaikka opiskelukin on tuntut kamalan raskaalta

ja lääkäri olisi halunnut laittaa minut sairaslomalle.

Hyvää uutta vuotta

Kävin tänään isompien tyttöjen kanssa leffassa.

Katsottiin Onnelin ja Annelin talvi..

Säikähdin omaa reaktiotani

kun kuvioihin ilmestyi Vaaksanheimon perhe vauvan kera.

Kyynel vierähti poskelle ilman ennakkovaroitusta..

Ei se ihan itkuksi kuitenkaan mennyt vaikka kyyneleitä jouduinkin muutaman pyyhkimään.

Vuoteen 2015 on mahtunut paljon surua ja tuskaa. 

Onnellisiakin hetkiä ollaan vietetty.. 

Mutta tällä hetkellä voimakkaimmin pinnalle nousee menetys.

Maaliskuussa 2015 sain alkuraskauden keskenmenon ja lokakuussa 2015 menetettiin Tiinu.

Onnenhetkiin kuuluu lasten nauru ja iloiset silmät..

Niiden avulla minä tarvon tässä eteenpäin.

En tee uudenvuoden lupausta..

Tai no tavallaan..

lupaan tehdä parhaani asioissa joihin ryhdyn.

Ja taisin kuitenkin luvata lähteä mukaan sokerittomaan tammikuuhun...

se tulee tarpeeseen koska on tullut mussutettua vähän liikaa herkkuja.

Ryhdyn myös jälleen lenkkeilemään, koska rakastan sitä. 

Ja varaan tatuointiajan täydentääkseni selkäni tatuointia. 

Tämän lisäksi olemme lähettäneet toiveen pienokaisesta..

Voi kun meille suotaisiin se onni, että saataisiin pienokainen elävänä syliin asti.

Toivon kaikille blogini lukijoille onnellista uutta vuotta 2016.

Kaksi kuukautta

Kaksi kuukautta siitä kun menetimme sinut.

Ikävä. 

Hengittäminen on yhä raskasta..

Odotan hetkeä, 

jolloin huomaan,

että hengittämisen eteen ei tarvitse ponnistella.

Suru.

Raastava ikävä

Kyyneleet virtaa poskilleni,

itken suruani ja kaipaustani

Joulun aika on varmasti vaikeaa jokaisen lähesien menttäneelle,

erityisesti jokaiselle, joka on menettänyt lapsensa. 

Ja uskon, että mitä pidemmälle raskaus olisi edennyt,

sitä tuskallisempi menetys olisi. 

Usein ajattelen niin, että he jotka ovat menettäneet lapsen vasta syntymän jälkeen,

eivät anna oikeutta surra, sanovat,  että minun suruni on pientä heidän suruunsa verrattuna.

Eräs ystäväni sanoi kuitenkin, että vertaistukiryhmissä tällaiset ihmiset ovat ottaneet osaa suruun

samalla tavalla, sanoneet, ovat pahoillaan siitä, että yhteisiä muistoja lapsen kanssa ei ehtinyt muodostua. Heillä on muistoja elävästä lapsesta, ehkä kokemuksia hänen kanssaan jne. 

Minä taas ajattelen niin, että jos minulla olisi muistoja ja kokemuksia Tiinusta.. en selviäisi ikinä. 

Ehkä juuri siksi ajattelen niin kuin ajattelen.. että minun suruni on pienempi kuin heidän.. 

Tunnen että, joskus pääsen eteenpäin. Tänään vain ei ole se päivä.

Kuljet aina sydämessäni.