Pettymyksiä

Sosiaalinen media on aiheuttanut alemmuuden tunteita ja pahaa mieltä.
Tiedän että lääketieteellisesti kohtukuolemaraja on rv22.
Siitä on käyty keskustelua eräissä ryhmissä...
Kun liityin ryhmiin tarkistin vielä ylläpidolta olenko oikeutettu liittymään ryhmiin..
sain myöntävän vastauksen..
Sitten yllättäen aletaan käydä keskustelua viikkorajoista..
RV20 on uusi raja.. Isku vasten kasvoja..
me menetettiin Tiinu rv19+4.. 3 päivää lisää niin ois ollut rv 20..

Tuntuu niin julmalta.. koen asian niin, että heidän mielestään minun suruni on pienempi.. tässä tapauksessa 3 päivää pienempi kuin mitä tarpeeksi iso suru olisi.. Minulla ei ole samanlaista oikeutta saada vertaistukea enkä kuulu ryhmään. Ilmeisetsi ryhmään olisi saanut jäädä viikorajan alittavat, jotka ennen sääntöuudistusta ovat liittyneet.. mutta miksi ihmeessä jäisin, koska minun menetykseni ei ole tarpeeksi iso heidän mielestään.

Käpy-yhdistys tukee lääketieteellistä kantaa eli tuo rv22 on raja. Ryhmän vertaistukitapaamisiin saa osallistua.. mutta ei se tuntunut oikealta.. koska eräs asinatuntijakin puhui tuosta viikkorajasta..

On myös ryhmä "raskauden keskeytyksen kokeneet". Siihen liityin sen jälkeen kun sain vinkin siitä. Se on vielä pieni ja hiljainen. Ehkä se ajan saatossa kasvaa.. mutta minun suruni on suuri nyt. Vuoden päästä se todennäköisesti on jo vähän pienempi. Tarvitsen kohtalotovereita nyt. Taas tunnen vähän enemmän olevani yksin asian kanssa.. että kukaan ei ymmärrä..

minä en kuulu mihinkään.. en saanut keskenmenoa.. lapseni ei kuollut kohtuun..
Me keskeytimme raskauden...

Tiistai koitti

Niin koitti päivä, joka tuntui olevan iäisyyden päässä. 7 päivää sitten olin autuaan tietämätön, mikä suuri suru meitä kohtaisi. Uutiset olivat musertavia.. mutta kun päiviä kului, aloin miettiä, että voisiko toivoa kuitenkin olla. Samaan aikaan mietin ultrahetkeä, kun katsoin näytöltä lohdutonta näkymää. Tänään lääkäri sanoi "Lapsi ei ole missään nimessä elinkykyinen" tuijotin tunteettomana kattoa ja halusin vajota syvyyksiin. Totuus oli kuitenkin kohdattava. 

Ennen mifygynen ottamista hoitaja jutteli kanssani siitä mitä torstai tuo tullessaan, miten asiat hoidetaan jne. Hän sanoi, että voin tuoda oman kapaloliinan ja jopa pehmolelun, jos haluan. Kävimme tänään miehen kanssa ostamassa Ainun ensipupun harmaana, nimenkin saimme päätettyä kummallekin sukupuolelle. Emme siis tiedä kumpaa sukupuolta hän on. Vaikka nimestä ei tule virallista ja pieni haudataan uurnalehtoon nimettömänä, pappi kuitenkin siunaa hänet ja antaa nimen. Ja kun muistelemme tulevaisuudessa tätä aikaa, on mieluisampaa puhua vauvasta hänen nimellään.

Hoitaja puhui kauniisti. Pelkäsin etukäteen, että suruani vähätellään, mutta helpotuksekseni se ei mennyt ollenkaan niin. Torstai tulee olemaan tunteita täynnä. Lopullinen surutyö alkaa ja toipumisen ensimmäiset askeleet voi ottaa. 

Tuska.

Päivä meni aika normaaleissa askareissa. Lapset pitää ajatukset muualla. Hetkittäin en edes muista, mitä on tapahtunut. Olen jopa nauranut. Mutta kun pysähtyy, suru hyökyy päälle. En vieläkään voi uskoa, että tämä tapahtuu meille. Menetämme pienen lapsemme.

Juteltiin miehen kanssa siitä, mitä lapselle tapahtuu patologin tutkimuksen jälkeen. Jos olen oikein ymmärtänyt lapsi tuhkataan ja hänen haudataan uurnalehtoon hautasmaalle. Kysyin että kai me voimme käydä hänelle kynttilän sytyttämässä aina välillä. Mies lupasi, että tietysti. Mies ei koe tätä samalla tavalla. Onhan se ymmärrettävää, sillä ei hänellä ole lapseen samanlaista sidettä kuin minulla. Minä tunnen kun lapsi liikkuu ja potkii kohdussani. Minun vatsani kasvaa ja keho muuttuu. Mihelle kaikki on ollut konkreettisempaa vasta sitten kun lapsi on syntynyt. Toki hän on surullinen, mutta hänen surunsa ei ole niin syvää. Hän kannattelee minua.

Pieni elämä sisälläni eo tule saamaan nimeä, koska viikkoja ei ole tarpeeksi. Eikä hän saa henkilötunnusta... tämä onkin saanut minut pohtimaan onko minulla oikeus sanoa, että menetän lapseni? Eikö hän olekin minun lapseni? Vaikka hän olisi paperilla pelkkä sikiö, pitkälle edenneen raskauden keskeytys.. Hän on lapsi minulle, siinä missä elävätkin. Yhtä rakas ja haluttu.

Päätin ommella pikkuiselle kapaloliinan. Huolimatta siitä pystynkö hänet kohtaamaan vai en. Valtsimme mieheni kanssa yhdessä kankaaksi vaaleankeltaisen flanellin. Se sopii sekä tytölle, että pojalle. Mehän emme tiedä lapsen sukupuolta vielä. 

Ensi tiistai tulee olemaan tuskaa täynnä. Silloin minun on määrä ottaa mifygeni tabletit, ne lakkauttavat istukan toiminnan ja alkavat kypsyttää kohdunsuuta.. nielaisemalla ne, päätän lapseni elämän. Olisi ehkä helpompaa, jos lapsi olisi jo kuolllut.. miten voin ikinä antaa itselleni anteeksi, että päätän lapseni elämän? Tiedän kyllä että ennemmin tai myöhemmin sydän sammuisi.. onko tämä itsekäs päätös? 

Pikkutytöt menevät maanataina loman päätyttä päiväkotiin. He viihtyvät siellä hyvin ja päiväkoti on meille tuttu paikka. Olemme olleet asiakkaana siellä jo 8 vuotta, joten perheemme tunnetaan hyvin. Niin kuin tapana on, lomakuulumisia kysellään varmasti. Niin kauan menee hyvin, kun kukaan ei kysy mitään.. pystyn olemaan itkemättä, mutta jos joku kysyy kuulumisia, kyyneleet tulevat väkisin silmiin. Uutiset on siksikin tärkeä kertoa, koska 3-vuotiaamme on aika puhelias ja voi tietysti kertoa jotain vauvasta.. vaikka hän ei ymmärräkään mitä on tapahtunut. Toivon vain, että en romahda täysin. Isopien lasten opettajille laitoin viestin ja kerroin tilanteesta.. osaavat olla kyselemättä vauvauutisia.. eivätkä ihmettele jos tytöt ovat hiukan poissaolevia.