Sanaton

Tänään ei löydy sanoja.

Menetyksen lopullisuus on  vaikea sisäistää.

Kuvat, sanat, runot, aforismit ja laulut. 

Ne tuovat lohtua, auttavat käsittelemään tunteita. 

Surua on vaikea käsitellä, varsinkin jos ei osaa puhua tunteistaan.

Kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Mies kokee surun hyvin eri tavalla kuin minä. 

Hän ei ole itkenyt. Eikä oikeastaan puhu.

En tiedä mitä oli sillä välin lapsille puhunut,

kun olin sairaalassa. 3-vuotias ainakin puhui,

että vauva on taivaassa.

Minäkin haluan uskoa niin. Eihän Tiinu voi vain kadota ja lakata olemasta.

Vastahan hän oli vatsani sisällä potkimassa.

Sanomattakin on selvää, että muu perhe ei ole ottanut menetystä niin raskaasti kuin minä.

He eivät ehtineet tuntea Tiinun potkuja, vaikka minä ne selkeästi tunsinkin.

Emme ehtineet tehdä hankintoja pientä varten. Mikään kodissamme ei ehtinyt muuttua.

Mutta se ei tarkoita, että Tiinua ei olisi ollutkaan. Lapset puhuvat hänestä. 3-vuotiaan kanssa varsinkin on käsitelty asiaa paljon. Hänen on vaikea ymmärtää, että taivas on Tiinun koti. Hän kysyy miksi Tiinu ei tule omaan kotiin. Hän on myös kovin huolissaan siitä, onko Tiinu yksin? Näkeekö hän meidät? Itkeekö Tiinu? Onko Tiinu vielä kipeä? Nämä kysymykset tuovat kyyneleet silmiini yhä uudelleen ja uudelleen.

Tällä hetkellä haluan vetäytyä koko maailmalta piiloon. 

Haluan surra rauhassa.

En pysty kohtaamaan ystäviä.

Vaikka en itke koko aikaa,

se ei tarkoita sitä että olisin päässyt yli menetyksestä.

Minua ei kiinnosta arjen pienet ongelmat,

lasten mitättömät riidat pahoittavat mieleni entisestään.

Voi kunpa he ymmärtäisivät riitojensa mitättömyyden

ja olisivat onnellisia toisistaan.

Mutta se kuuluu kasvamiseen.. 

riidellä, taistella, pyytää anteeksi, sopia ja iloita, leikkiä,

peuhata, satuttaa itsensä ja toipua.

Toisaalta olen hyvin onnellinen siitä, että lasten ei tarvitse kokea tätä tuskaa.

Tänä yönä heräsin kipuihin. Piti ottaa särkylääkettä, mutta en pystynyt nukkumaan enää sen jälkeen.

Viikkasin vähän vaatteita ja järjestin lasten kirjakaapin. 

Jos en pidä itseäni kiireisenä, pysähdyn ja taas sattuu.

Pelkään pysähtyä, koska itkulle ei tule loppua. Minulle kirjoitettiin viikko sairaslomaa.

Vaikea kuvitella, että viikon kuluttua pitäisi pystä elämään normaalia arkea.

Miten ehdin viikossa rakentaa elämän perustan uudelleen? Luottamuksen siihen että kaikki järjestyy.

Äiti kaipaa sinua niin kovin. 

Tuska.

Päivä meni aika normaaleissa askareissa. Lapset pitää ajatukset muualla. Hetkittäin en edes muista, mitä on tapahtunut. Olen jopa nauranut. Mutta kun pysähtyy, suru hyökyy päälle. En vieläkään voi uskoa, että tämä tapahtuu meille. Menetämme pienen lapsemme.

Juteltiin miehen kanssa siitä, mitä lapselle tapahtuu patologin tutkimuksen jälkeen. Jos olen oikein ymmärtänyt lapsi tuhkataan ja hänen haudataan uurnalehtoon hautasmaalle. Kysyin että kai me voimme käydä hänelle kynttilän sytyttämässä aina välillä. Mies lupasi, että tietysti. Mies ei koe tätä samalla tavalla. Onhan se ymmärrettävää, sillä ei hänellä ole lapseen samanlaista sidettä kuin minulla. Minä tunnen kun lapsi liikkuu ja potkii kohdussani. Minun vatsani kasvaa ja keho muuttuu. Mihelle kaikki on ollut konkreettisempaa vasta sitten kun lapsi on syntynyt. Toki hän on surullinen, mutta hänen surunsa ei ole niin syvää. Hän kannattelee minua.

Pieni elämä sisälläni eo tule saamaan nimeä, koska viikkoja ei ole tarpeeksi. Eikä hän saa henkilötunnusta... tämä onkin saanut minut pohtimaan onko minulla oikeus sanoa, että menetän lapseni? Eikö hän olekin minun lapseni? Vaikka hän olisi paperilla pelkkä sikiö, pitkälle edenneen raskauden keskeytys.. Hän on lapsi minulle, siinä missä elävätkin. Yhtä rakas ja haluttu.

Päätin ommella pikkuiselle kapaloliinan. Huolimatta siitä pystynkö hänet kohtaamaan vai en. Valtsimme mieheni kanssa yhdessä kankaaksi vaaleankeltaisen flanellin. Se sopii sekä tytölle, että pojalle. Mehän emme tiedä lapsen sukupuolta vielä. 

Ensi tiistai tulee olemaan tuskaa täynnä. Silloin minun on määrä ottaa mifygeni tabletit, ne lakkauttavat istukan toiminnan ja alkavat kypsyttää kohdunsuuta.. nielaisemalla ne, päätän lapseni elämän. Olisi ehkä helpompaa, jos lapsi olisi jo kuolllut.. miten voin ikinä antaa itselleni anteeksi, että päätän lapseni elämän? Tiedän kyllä että ennemmin tai myöhemmin sydän sammuisi.. onko tämä itsekäs päätös? 

Pikkutytöt menevät maanataina loman päätyttä päiväkotiin. He viihtyvät siellä hyvin ja päiväkoti on meille tuttu paikka. Olemme olleet asiakkaana siellä jo 8 vuotta, joten perheemme tunnetaan hyvin. Niin kuin tapana on, lomakuulumisia kysellään varmasti. Niin kauan menee hyvin, kun kukaan ei kysy mitään.. pystyn olemaan itkemättä, mutta jos joku kysyy kuulumisia, kyyneleet tulevat väkisin silmiin. Uutiset on siksikin tärkeä kertoa, koska 3-vuotiaamme on aika puhelias ja voi tietysti kertoa jotain vauvasta.. vaikka hän ei ymmärräkään mitä on tapahtunut. Toivon vain, että en romahda täysin. Isopien lasten opettajille laitoin viestin ja kerroin tilanteesta.. osaavat olla kyselemättä vauvauutisia.. eivätkä ihmettele jos tytöt ovat hiukan poissaolevia. 

rv 5+1

Kuudes raskausviikko on meneillään. Alkio on 1-3mm pitkä (tai pieni), niin kuin pikkuinen siemen. 

Miten kehoni kertoo minulle raskaudesta? Minua väsyttää, on huono olo, kuvottaa ja välillä jopa oksettaa. Rinnat ovat kasvaneet, nännipihat suurentuneet, rinnat tuntuvat raskaammilta ja välillä pinkeiltä. Mahaa turvottaa ja housut puristaa. 

Mitä muutoksia uusi vauva aiheuttaa kotiin ja liikkumiseen?

Auto menee vaihtoon, koti pysyy samana, mutta olohuone jaetaan todennäköisesti kahteen osaan.

Asumme aika ahtaasti. Opintojeni vuoksi emme ole vielä hakeneet asutolainaa, joten asumme vuorkalla. Tarkoitus olisi valmistumiseni jälkeen ostaa omakotitalo, mutta nythän se taas siirtyy eteenpäin. Olen kuitenkin varma, että saamme nykyisen kotimmekin toimimaan. 

Raskaudesta emme kerro vielä pitkään aikaan sukulaisille.

Minä lörppösuinen, onnesta halkeava mahankasvattaja olen lähimille ystävilleni kertonut jo asiasta.

Onpahan sitten tukea, jos asiat eivät menkään niin kuin piti. Pahoinvointini on onneksi pysynyt vielä toistaiseksi sillä tasolla, että ruoka pysyy sisällä. Pelkään oksentamista ja ahdistun siitä, isommat lapset ovat sen verran isoja, että tajuavat hyvin pian tulevan perheenlisäyksen jos alan oksennella. Muistavat edellisen raskauden sen verran hyvin, minun oksentelut, väsymyksen ja huonon yleisvoinnin.

Mieliala on pääsääntöisesti hyvä. Olen aika väsynyt ja välillä suutun pienistä asioista. Kun pahoinvoinit on pahana, se aiehuttaa alakuloisuutta. Tänä aamuna sain ensimmäistä kertaa taistella oksennusta vastaan. Tein muutaman virheen heti aamulla. Nousin sängystä ja otin päivän vitamiinit tyhjään mahaan. Aloin heti järkkäilemään kotia, koska ystäväni oli tulossa käymään. Pian alkoi oksettaa ja tuntui etten saa alas yhtään mitään.. väkisin söin leivän ja join vähän teetä. Edellisestä raskaudesta minulle jäi aika paljon lääkärin määrämiä pahoinvointilääkeittä ja otin myös sellaisen.. meni pari tuntia ja oloni pikkuhiljaa koheni. Loppupäivä menikin sitten normaalin kuvotuksen tahtiin. 

Eilen rv 5+0 otin ensimmäisen mahakuvan. Minulla on raskausaikana tapana kuvata mahaani heti ensimmäisiltä viikoilta lähtien. Tämä raskaus ei tule olemaan poikkeus. 

Haluaisitteko mahakuvia heti alkumeteiltä asti tänne, vai laitanko sitten vasta kun on oikeasti jotain nähtävää? Maha alkaa varmasti näkymään aikaisin, koska on sen verran monta raskautta takana. 

6. Raskausviiko (vau.fi)

Varmistuksen varmistus

Tänään menkat on kaksi päivää myöhässä.

Pregcheck näyttää vahvaa plussaa. 

Oireet:

-huono olo, mutta siedettävissä määrin. 

- repäisykivut munasarjoissa

- satunnaiset pinkeystuntemukset rinnoissa

Ajatukset:

Päälimmäisenä olen hyvin tyytyväinen, mutta jos asiaa erehtyy ajattelemaan yhtään syvällisemmin, alkaa pelottaa. Keskenmeno, kohdun ulkopuolinen raskaus, tuulimuna, kemiallinen raskaus jne. Ajatukset kiitää myös tulevaan, miten jaksan koulussa pahoinvoinnin kanssa, miten suoriudun kursseista, entä kun jään äitiyslomalle, voinko jatkaa oman vuosiryhmän mukana jne. 

Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja olen hurjan onnellinen tulevasta perheenlisäyksestä. Haluaisin ilmoittaa koko maailmalle olevani raskaana, mutta se  ei tässä vaiheessa olisi vielä kovin viisasta. Annetaan ajan kulua ja viikkojen kertyä.

Alkurasakudenultra on 3.8.

Sinne onkin vielä aika pitkä matka. 

Vannomatta paras

Jälleen ollaan siinä tilanteessa, että raskaustestin aijoin tehdä vasta dpo12 aikaisintaan, eli perjantaina..Vannomatta paras.. tein testin jo tänään illalla.. tein raskaustestin ja ovulaatiotestin.. 

Tässä testiajalla otettu kuva

Sininen testi on raskaustesti, vihreä ovulaatiotesti. 

Vihreässä näkyy selvästi 2 viivaa, sinisessä hyvin hailakka viivanpaikka,

ellei jopa haamu. 

Tämä kuva on otettu 15 minuuttia edellisen jälkeen.

Viivat vahvistuneet. 

Sinisessäkin näkyy selkeämmin haamulainen.

OIREET:

- rintojen pinkeys

- nuutunut olo

- repäisykivut munasarjoissa

- aaltomaista pahoinvointia 

Lähipäivät kertovat paljon lisää, testejä tulee varmasti tehtyä nyt päivittäin, kunnes olen varma testin tuloksesta. Tätähän sillä yritetään välttää, jos malttaisi testata vasta, kun ne menkat ovat myöhässä.. ei tarvitsisi tehdä tulkintoja olemattomista viivoista.. näkisi tuloksen heti.. plussa tai ei.. 

Mutta toisaalta.. jos tänään ois ollut tyylipuhdas nega.. olisin voinut sanoa, että liian aikaista testata.. jos olisin ollut oloni puolesta 100% varma, että olen raskaana, negan jälkeen se olisi pienempi.. dpo 10 tehty negatesti ei poistaisi toivoa kokonaan.. olisin 50% varma että olen raskaana.. jne.. mutta jos olisin odottanut vaikka sunnuntaihin asti.. olisin olettanut olevani 100% varmuudella raskaana ja tulos olisi negaativinen.. se olisi iso pudotus alas.. näin putoan pehmeämmin.. jos putoan ollenkaan.

Pitäkää peukkuja... 

Valintoja

Joskus tuntuu etten ole saavuttanut elämässäni mitään. 

Olen lähes 30-vuotias, vailla ammattitutkintoa,

en ole koskaan ollut kunnon palkkatyössä,

jos teini-iän kesätöitä tai lukion jälkeistä työharjoittelua työmarkkinatuella ei lasketa.

Asun vuokra-asunnossa, asuntosäästötili kasvaa säälittävän hitaasti.

Yleisesti tunnutaan ihannoivan kaavaa: koulutus, työpaikka, avioliitto, asuntolaina, oma koti ja sitten vasta perheenlisäys. Monet ystävistäni suorittivatkin opintonsa tukka putkella,

ovat hyvin toimeentulevia omistusasunnoissaan ja alkavat olla nyt siinä vaiheessa elämää, jolloin toivotaan perheenlisäystä. Joskus tunnen kateuden piston rinnassani.

Ja joskus katson elämääni taaksepäin ja mietin olisinko halunnut tehdä toisenlaisia valintoja.

Olisiko ollut oikea valinta käydä koulut loppuun, mennä töihin, avioitua ja hankkia perheenlisäystä vasta, kun taloustilanne on vakaa. 

Toisaalta, kun sain ensimmäiset kuukautiseni ensimmäinen ajatus mielessäni oli "Minusta voi tulla äiti" ja olin onnellinen.  Mielestäni se kertoo paljon. Minulle on ollut itsestäänselvyys se, että haluan hyvin nuorena äidiksi. Olin 19-vuotias, kun esikoisemme syntyi, täytin saman vuoden aikana 20. Toiveeni täyttyi ja minusta tuli äiti. Rakkaus äidin ja lapsen välillä on pyyteetöntä ja kaunista. Olen kuullut puhuttava pelosta, että rakkautta ei riittäisi seuraavalle lapselle yhtä paljon. Oma kokemukseni kuitenkin on: mitä enemmän lapsia, sitä enemmän rakkautta on elämässä. Rakkaus ei puolitu, se tuplaantuu, triplaantuu jne. Uskon, että jokainen useamman lapsen äiti allekirjoittaa sen, mutta tunnustan pelänneeni samaa toista lasta odottaessani. 

Perheemme koko herättää joskus ihmetystä, jopa oman sukumme parissa. Moni ajattelee, että viimeisimmät raskauteni ovat olleet vahinkoja. Meitä ei onnitella raskaudesta, ei onnitella tuoreesta perheenjäsenestä. Osa jopa säälii meitä. Iso perhe on kuitenkin oma valintamme, sydämmissämme on paljon annettavaa. Jos me olemme onnellisia perheestämme, toivoisin muiden iloitsevan asiasta kanssamme. 

Toki ymmärrän heitä, sillä minulla ei ehkä ole ammattia, meillä ei ole muhkeaa pankkitiliä eikä omakotitaloa, mutta meillä on lapsia ja toisemme, paljon rakkautta ja koti, jossa asua. Valmistun muutaman vuoden kuluttua  haaveammattiini, meillä on säästötili tulevaa kotia varten, jota emme ole vielä löytäneet ja haaveita, joita tavoitella. Tekisin samat valinnat uudelleen, sillä lapset ja rakkaus on minulle kaikki kaikessa.