3 kk

Kolme kuukautta on kulunut.

Tuntuu, että olen elänyt surussa iäisyyden, vaikka oikeasti 

se on aika pieni osa tähän astisesta elämästäni. 

Välillä elän jonkun toisen elämää ja unohdan kaiken.

Hetken olen tuskasta vapaa ja olen jossain muualla.

Viime aikoina on tullut hetkiä, jolloin olen purskahtanu itkuun hyvin nopeasti..

niinä hetkinä tajuan, että menetimme lapsemme ja hyväksyn sen.

Kuitenkin, jotta itkun saisi loppumaan, minun on kiellettävä asia. 

En ole tainnut kertaakaan sanoa ääneen että Tiinu on kuollut.
Olen käyttänyt kiertoilmaisuja.. hän on mennyt taivaaseen..

menetimme hänet jne. 

Päivääkään ei kulu, ettenkö ajattelisi Tiinua.

En kuitenkaan puhu enää siitä ääneen,

tai jos puhun, kadun sitä heti.

Huomaan osasta, että he eivät enää jaksa käsitellä asiaa.

Puuhenaihe vaihdetaan pian normaaliin arkeen.

Toivomme uutta raskautta,

sen avulla näen valoa tunnelin päässä.

Vielä ei ole kuitenkaan onnistanut.

Tänään kp2 ja eilinen oli hirvittävän vaikea päivä..

en sinänsä surrut sitä, että en tullut raskaaksi.

vaan sitä, että en ole enää raskaana..

Viime viikolla minun piti päästä psykologille, 

mutta hän olikin sairaslomalla ja käyntini peruuntui.

Ensin ajattelin, että OK, ei tässä mitään.

mutta hetkeä myöhemmin itkin lohduttomasti.

On niin paljon asioita, mistä haluaisin jutella..

kuten se, että ajattelen kuolemaa paljon..

että minä tai joku läheinen joutuu onnettomuuteen, 

tai sairastuu vakavasti ja menehtyy.. 

Usein on tunne, että jotain pahaa tapahtuu..

Olemme kokeneet aika paljon surua,

miksi se tähän loppuisi?

Monet menetyksen kokeneet ovat sanoneet, 

että aika jakaantuu ennen ja jälkeen menetyksen..

Niin tunnen itsekin.. 

tällä hetkellä tunnen olevani vain varjo 

siitä, mitä olin ennen tuomiota. 

Opinnoissa jaksaminen vaatii taistelua..

aloite- ja keskittymiskyky ovat edelleen huonoja..

En näe läheisiä ystäviäni kovin usein..

saatan jopa vältellä heitä.. 

Psykologi

Tänään oli odottamani psykologin käynti. 

Mukana oli myös oma terveydenhoitajani neuvolasta.

Käytiin läpi mitä tapahtui ja miten asiat eteni.

Puhuttiin synnytyksestä ja komplikaatioista.

Puhuttiin siitä miten minä koen asiat ja mitä tunnen,

miten jaksan ja mikä tilanne on kotona. 

Puhuminen tuntui hyvältä.

En ole vieläkää päässyt eroon siitä tunteesta,

että suruani vähätellään, minulle ei anneta oikeutta surra.

Kliinisesti ajateltuna meidän Tiinu on vain raskaudenkeskeytyksen tulos,

ei lapsi. Se sattuu kovasti.. Olen myös miettinyt, olisiko pitänyt odottaa 

muutama viikko, että olisi ollut rv22 täynnä, asiaan olisi suhtauduttu eri tavalla.

Tiinu olisi saanut virallisen nimen, henkilötunnuksen, hautajaiset ja kaikki.

Mutta en tiedä olisinko pystynyt kantamaan lasta sisälläni 3 viikkoa tietäen,

että menetämme hänet.

Pyskologi kysyi syytänkö itseäni tapahtuneesta.

Ei.. en ole vielä syyttänyt, mutta tiedän että se on mahdollisesti edessä.

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä ja taidan sen kieltää välillä. 

Ajattelen edelleen usein, että se tapahtui jollekin toiselle.. havahdun kyllä kuvitelmistani

ja tajuan ajattelevani meidän omaa menetystämme.

1. Suru

2. Musertava suru

3. Käsittämätön suru

4. Lamauttava suru

5. Tuska ja epätoivo

6. Loppumattoman surun hyväksyminen

On aivan totta, että tästä tuskin ikinä pääsee täysin yli. Menetyksen kanssa oppii elämään ja suru muuttaa muotoaan.. Se ei ole enää raastavaa ja tuska ei ole läsnä joka hetki. Ajatus ikuisesta kaipauksesta ja surusta sydämessäni on pelottava. Mutta se on hyväksyttävä. Tiinu ei palaa takaisin.

Psykologi ehdotti, että pitäisimme vielä oman perheen kesken siunaustilaisuuden Tiinulle Uurnalehdossa. Sinne voisi pyytää papin.. ehkä sen jälkeen kokisin, että Tiinu saa arvostusta 

ja kunnon hyvästit.

Psykologin mnukaan olen suruprosessin alkuvaiheessa.. niin uskon itsekin..

Tänään näin valoa surunkin keskellä.

Ensimmäistä kertaa tunsin, että minä selviän tästä..

Se on paljon..

Koska ajatukset ovat olleet hyvin synkkiä..

Kun minut nukutettiin kaavintaa varten, sisintäni riipi sanoinkuvailemattoman paljon..

pienen hetken toivoin, että en heräisi ollenkaan..

Mutta kun heräsin.. olin onnellinen, siitä että olen hengissä..

Olen äiti myös viidelle muulle tytölle..

Vaikka olisin halunnut Tiinun mukaan,

minulla on suurempi tehtävä maan päällä. 

Not today

Tänään on ollut vaikea päivä. Alakuloinen olo ja olen saanut todella taistella itkua vastaan. 

Kaipuu on kova, pala minua on särkynyt, jotain puuttuu. 

Neuvolan terveydenhoitaja soitti tänään, sen jälkeen kyyneleet ovat virranneet taas vuolaasti.

Hän puhui minulle kauniisti ja rohkaisevasti. Yrittää saada neuvolan lääkärille ajan, jotta saisin toipumisaikaa lisää. Sovimme myös, että hän varaa neuvolapsykologille ajan ja osallistuu itsekin istuntoon. Kerran aiemminkin olemme tehneet näin, silloin kärsin masennuksesta. 

Olen onnekas kun minulla on ollut koko lasten neuvola-ajan ihana, välittävä terveydenhoitaja. 

Ajatus siitä, että en tuntisi enää niin suurta tuskaa ja surua tuntuu kaukaiselta. Tiedän itsekin sen, että en ole tässä tilassa lopun ikääni. Mutta ei kukaan voi määrittää sitä, milloin minun pitää olla valmis surutyössäni.