Faded

"Faded"

You were the shadow to my light
Did you feel us
Another start
You fade away
Afraid our aim is out of sight
Wanna see us
Alive
Where are you now
Where are you now
Where are you now
Was it all in my fantasy
Where are you now
Were you only imaginary

Where are you now
Atlantis
Under the sea
Under the sea
Where are you now
Another dream
The monsters running wild inside of me
I'm faded
I'm faded
So lost, I'm faded
I'm faded
So lost, I'm faded

These shallow waters, never met
What I needed
I'm letting go - a deeper dive
Eternal silence of the sea - I'm breathing
Alive
Where are you now
Where are you now
Under the bright - but faded lights
You've set my heart on fire
Where are you now
Where are you now

Where are you now
Atlantis
Under the sea
Under the sea
Where are you now
Another dream
The monsters running wild inside of me
I'm faded
I'm faded
So lost, I'm faded
I'm faded
So lost, I'm faded

Psykologi

Tänään oli odottamani psykologin käynti. 

Mukana oli myös oma terveydenhoitajani neuvolasta.

Käytiin läpi mitä tapahtui ja miten asiat eteni.

Puhuttiin synnytyksestä ja komplikaatioista.

Puhuttiin siitä miten minä koen asiat ja mitä tunnen,

miten jaksan ja mikä tilanne on kotona. 

Puhuminen tuntui hyvältä.

En ole vieläkää päässyt eroon siitä tunteesta,

että suruani vähätellään, minulle ei anneta oikeutta surra.

Kliinisesti ajateltuna meidän Tiinu on vain raskaudenkeskeytyksen tulos,

ei lapsi. Se sattuu kovasti.. Olen myös miettinyt, olisiko pitänyt odottaa 

muutama viikko, että olisi ollut rv22 täynnä, asiaan olisi suhtauduttu eri tavalla.

Tiinu olisi saanut virallisen nimen, henkilötunnuksen, hautajaiset ja kaikki.

Mutta en tiedä olisinko pystynyt kantamaan lasta sisälläni 3 viikkoa tietäen,

että menetämme hänet.

Pyskologi kysyi syytänkö itseäni tapahtuneesta.

Ei.. en ole vielä syyttänyt, mutta tiedän että se on mahdollisesti edessä.

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä ja taidan sen kieltää välillä. 

Ajattelen edelleen usein, että se tapahtui jollekin toiselle.. havahdun kyllä kuvitelmistani

ja tajuan ajattelevani meidän omaa menetystämme.

1. Suru

2. Musertava suru

3. Käsittämätön suru

4. Lamauttava suru

5. Tuska ja epätoivo

6. Loppumattoman surun hyväksyminen

On aivan totta, että tästä tuskin ikinä pääsee täysin yli. Menetyksen kanssa oppii elämään ja suru muuttaa muotoaan.. Se ei ole enää raastavaa ja tuska ei ole läsnä joka hetki. Ajatus ikuisesta kaipauksesta ja surusta sydämessäni on pelottava. Mutta se on hyväksyttävä. Tiinu ei palaa takaisin.

Psykologi ehdotti, että pitäisimme vielä oman perheen kesken siunaustilaisuuden Tiinulle Uurnalehdossa. Sinne voisi pyytää papin.. ehkä sen jälkeen kokisin, että Tiinu saa arvostusta 

ja kunnon hyvästit.

Psykologin mnukaan olen suruprosessin alkuvaiheessa.. niin uskon itsekin..

Tänään näin valoa surunkin keskellä.

Ensimmäistä kertaa tunsin, että minä selviän tästä..

Se on paljon..

Koska ajatukset ovat olleet hyvin synkkiä..

Kun minut nukutettiin kaavintaa varten, sisintäni riipi sanoinkuvailemattoman paljon..

pienen hetken toivoin, että en heräisi ollenkaan..

Mutta kun heräsin.. olin onnellinen, siitä että olen hengissä..

Olen äiti myös viidelle muulle tytölle..

Vaikka olisin halunnut Tiinun mukaan,

minulla on suurempi tehtävä maan päällä. 

Ei vieläkään

Sitä luulee olevansa jo surun paremmalla puolella,

kunnes kuulee sanat...

"Olen pahoillani"

Kyyneleet tulvahtaa samantien silmiin ja purskahdan itkuun..

en yleensä itke julkisesti.. en ikinä.. pystyn hillitsemään tunteeni niin

pitkään, että pääsen kotiin..

Tällä kertaa suru on niin iso, että sitä ei voi hillitä. 

Ehkä julkisesti itkeminen on syynä siihen etten oikein kykene ystäviäni tapaamaan. 

Kahden läheisen läsnäollessa olen itkenyt, he ovat itkeneet kanssani.
Jotenkin minulla on tapa pysyä kuoressani, vaikka olisin tutussa ja turvallisessa seurassa.. 

Pelkään itkeä niin, että joku näkee.. miten itkuni otetaan vastaan.. 

Kävin tänään neuvolan lääkärillä ja nuo haavat auki repivät sanat lausui terveydenhoitaja,

joka ei ollut edes omani.. olen hänen luonaankin asioinut usemman kerran ja hän on aidosti

välittävä lämmin ihminen.. hän oli oikeasti pahoillaan puolestani. Hän tarkoitti sitä mitä sanoi..

Pelkästään se jo koskettaa.. olen niin pelännyt sitä, että minulle ei annettaisi oikeutta surra.

Mutta ihmiset ympärille ovat antaneet surulleni tilaa. Olen siitä kiitollinen.

Lääkäri kirjoitti minulle 2 viikkoa sairaslomaa lisää. (diagnoosina määrittelemätön masennus ja raskaudenkeskytykseen liittyvät komplikaatiot.. eikö suru ole riittävä syy sairaslomaan?)  Oli tyytyväinen siihen, että psykologillekin oli varattu aika. Hän kirjoitti minulle nukahtamislääkkeeseen reseptin, jotta saisin nukuttua vähän paremmin. Ja sanoi, että jos 2 viikon päästäkään ei helpota, voitaisiin harkita jotain mielialalääkitystä tueksi. Toivon, että psykologinkäynnit auttaisivat, eikä tarvitsisi turvautua lääkkeisiin. Kai voin sen tässäkin myöntää, että 2011 söin mielialalääkkeitä masennuksen vuoksi ja ne kyllä auttoivat, mutta enemmän tässä on kyse siitä, että en taida osata käsitella suruani niin, että se helpottaisi.  

Lääkäri sanoi, että perinnöllisyyspoliklinikalla selviää jatkot sitten.. Ja kysyin jälkitarkastuksesta, kun siitä ei ole ollut vielä puhetta.. Hän sanoi että näissä raskaudenkeskytyksissä ei ole samalla tavalla jälkitarkastuksia kuin synnytyksissä..  Se karahti korvaani.. minähän synnytin lapsen.. ei häntä ostettu minusta pois, vaan minä synnytin hänet ja annoin enkeleiden viedä mukanaan. 

Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä.

Välillä ajattelen että se todellakin tapahtui jollekin muulle,

ja kun herään omaan elämääni suru täyttää mielen tajutessani, 

että me mentimme Tiinun, ei kukaan muu.

3-vuotias puhui ruokapöydässä Tiinu-vauvasta..

kysyi nukkuuko Tiinu taivaassa.. 

Toivottavasti Tiinun on hyvä olla..

siellä on kumpikin pappani pitämässä huolta,

sekä lapsia rakasta Paula-tätini.

”Kauneimmilla lapsilla on siivet valmiina. 

Heidän ei kuulukaan astella päällä maan. 

Älä ole pahoillasi, vaikka enkelin syliisi saitkin, 

sen kauneudesta ei muu maailma pääse nauttimaan. 

Mutta sinä sait, 

sait etuoikeuden enkeliä katsella, 

rakkaudella saatella.”

Tiistai koitti

Niin koitti päivä, joka tuntui olevan iäisyyden päässä. 7 päivää sitten olin autuaan tietämätön, mikä suuri suru meitä kohtaisi. Uutiset olivat musertavia.. mutta kun päiviä kului, aloin miettiä, että voisiko toivoa kuitenkin olla. Samaan aikaan mietin ultrahetkeä, kun katsoin näytöltä lohdutonta näkymää. Tänään lääkäri sanoi "Lapsi ei ole missään nimessä elinkykyinen" tuijotin tunteettomana kattoa ja halusin vajota syvyyksiin. Totuus oli kuitenkin kohdattava. 

Ennen mifygynen ottamista hoitaja jutteli kanssani siitä mitä torstai tuo tullessaan, miten asiat hoidetaan jne. Hän sanoi, että voin tuoda oman kapaloliinan ja jopa pehmolelun, jos haluan. Kävimme tänään miehen kanssa ostamassa Ainun ensipupun harmaana, nimenkin saimme päätettyä kummallekin sukupuolelle. Emme siis tiedä kumpaa sukupuolta hän on. Vaikka nimestä ei tule virallista ja pieni haudataan uurnalehtoon nimettömänä, pappi kuitenkin siunaa hänet ja antaa nimen. Ja kun muistelemme tulevaisuudessa tätä aikaa, on mieluisampaa puhua vauvasta hänen nimellään.

Hoitaja puhui kauniisti. Pelkäsin etukäteen, että suruani vähätellään, mutta helpotuksekseni se ei mennyt ollenkaan niin. Torstai tulee olemaan tunteita täynnä. Lopullinen surutyö alkaa ja toipumisen ensimmäiset askeleet voi ottaa. 

Pakenen

Tänään olen paennut todellisuutta koko päivän. Olen pitä nyt itseni kiireisenä, tehnyt arjen askareita ja ommellut. Sain nukuttua päiväunetkin. Voisi sanoa, että normaali sunnuntai. Mutta sitten tulee ilta ja kaikki pysähtyy. Todellisuus iskee lujaa. Tämä onkin totta.

Kuinka näin valtavan surun voi työntää syrjään? Toisaalta kaikkihan on normaalia, vauva kasvaa ja liikkuu kohdussani. Vatsani on yhä iso ja rinnat pinkeät. Olen yhä raskaana.

Romahtaako kaikki pian?

Tuska.

Päivä meni aika normaaleissa askareissa. Lapset pitää ajatukset muualla. Hetkittäin en edes muista, mitä on tapahtunut. Olen jopa nauranut. Mutta kun pysähtyy, suru hyökyy päälle. En vieläkään voi uskoa, että tämä tapahtuu meille. Menetämme pienen lapsemme.

Juteltiin miehen kanssa siitä, mitä lapselle tapahtuu patologin tutkimuksen jälkeen. Jos olen oikein ymmärtänyt lapsi tuhkataan ja hänen haudataan uurnalehtoon hautasmaalle. Kysyin että kai me voimme käydä hänelle kynttilän sytyttämässä aina välillä. Mies lupasi, että tietysti. Mies ei koe tätä samalla tavalla. Onhan se ymmärrettävää, sillä ei hänellä ole lapseen samanlaista sidettä kuin minulla. Minä tunnen kun lapsi liikkuu ja potkii kohdussani. Minun vatsani kasvaa ja keho muuttuu. Mihelle kaikki on ollut konkreettisempaa vasta sitten kun lapsi on syntynyt. Toki hän on surullinen, mutta hänen surunsa ei ole niin syvää. Hän kannattelee minua.

Pieni elämä sisälläni eo tule saamaan nimeä, koska viikkoja ei ole tarpeeksi. Eikä hän saa henkilötunnusta... tämä onkin saanut minut pohtimaan onko minulla oikeus sanoa, että menetän lapseni? Eikö hän olekin minun lapseni? Vaikka hän olisi paperilla pelkkä sikiö, pitkälle edenneen raskauden keskeytys.. Hän on lapsi minulle, siinä missä elävätkin. Yhtä rakas ja haluttu.

Päätin ommella pikkuiselle kapaloliinan. Huolimatta siitä pystynkö hänet kohtaamaan vai en. Valtsimme mieheni kanssa yhdessä kankaaksi vaaleankeltaisen flanellin. Se sopii sekä tytölle, että pojalle. Mehän emme tiedä lapsen sukupuolta vielä. 

Ensi tiistai tulee olemaan tuskaa täynnä. Silloin minun on määrä ottaa mifygeni tabletit, ne lakkauttavat istukan toiminnan ja alkavat kypsyttää kohdunsuuta.. nielaisemalla ne, päätän lapseni elämän. Olisi ehkä helpompaa, jos lapsi olisi jo kuolllut.. miten voin ikinä antaa itselleni anteeksi, että päätän lapseni elämän? Tiedän kyllä että ennemmin tai myöhemmin sydän sammuisi.. onko tämä itsekäs päätös? 

Pikkutytöt menevät maanataina loman päätyttä päiväkotiin. He viihtyvät siellä hyvin ja päiväkoti on meille tuttu paikka. Olemme olleet asiakkaana siellä jo 8 vuotta, joten perheemme tunnetaan hyvin. Niin kuin tapana on, lomakuulumisia kysellään varmasti. Niin kauan menee hyvin, kun kukaan ei kysy mitään.. pystyn olemaan itkemättä, mutta jos joku kysyy kuulumisia, kyyneleet tulevat väkisin silmiin. Uutiset on siksikin tärkeä kertoa, koska 3-vuotiaamme on aika puhelias ja voi tietysti kertoa jotain vauvasta.. vaikka hän ei ymmärräkään mitä on tapahtunut. Toivon vain, että en romahda täysin. Isopien lasten opettajille laitoin viestin ja kerroin tilanteesta.. osaavat olla kyselemättä vauvauutisia.. eivätkä ihmettele jos tytöt ovat hiukan poissaolevia. 

Pahoinvointia

Olen ollut lasten kanssa yksin nyt viime torstaista asti. Mies lähti kauan suunnittelemalleen kalareissulle ystävänsä kanssa ja tulee kotiin viimeistään lauantaina. Raskausviikkona on tänään 6+1, väsymystä on jonkin verran, mutta pahin oire on pahoinvointi. Tähän iltaan asti olen selvinnyt oksentamatta, mutta suihkussa käynti sai huonon olon vellomaan niin pahasti, että oksensin ensimmäistä kertaa. Huomenna on pakko selvitä kauppaan hakemaan tuoksuttomat pesuaineet, koska tällä hetkellä en kestä juuri mitään hajusteellista. 

 Ennen sanottiin, että pahoinvointi on hyvä merkki, mutta ei sekään kerro välttämättä yhtään mitään. . Nimäittäin tuulimunaraskaudessa voi olla täysin normaalit raskausoireet, vaikka mitään oikeaa ei olekaan kehittymässä. Ei ole pystytty selittämään sitä, miksi joillekin tulee pahoinvointia ja toisille taas ei. On epäilty että stressi pahentaa huonoa olo ja minun kohdallani väsymys lisää myös. Pelkään kovasti, että raskaus menee kesken tai on tuulimuna. Pelkään paljastuvani lapsille raskauden suhteen, enkä haluaisi heidän tietävän vielä asiasta. 

Palstoilla verrataan usein oireita ja oireettomuutta. Osa on huolissaan kun ei ole mitään oireita, osa murehtii kun oireet ovat lieviä (kuuluin itse heihin vielä pari päivää sitten), osalla taas on niin voimakkaat oireet että eivät kykene toimimaan normaalisti (heihinkin olen joskus kuulunut). Jos oireet ovat vähäisiä pelottaa, jos niitä ei ole, olen varma että menee kesken, jos niitä on paljon sekin on huono juttu.. Mihin tilanteeseen sitä olisi tyytyväinen. Koko ajan pelottaa jokin asia. 

Täällä on asiaa pahoinvoinnista, jos joku kiinnostuu lukemaan.