+

Nyt ei rukouksia säästellä. 

Kuvat, sanat, runot, aforismit ja laulut. 

Ne tuovat lohtua, auttavat käsittelemään tunteita. 

Surua on vaikea käsitellä, varsinkin jos ei osaa puhua tunteistaan.

Kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Mies kokee surun hyvin eri tavalla kuin minä. 

Hän ei ole itkenyt. Eikä oikeastaan puhu.

En tiedä mitä oli sillä välin lapsille puhunut,

kun olin sairaalassa. 3-vuotias ainakin puhui,

että vauva on taivaassa.

Minäkin haluan uskoa niin. Eihän Tiinu voi vain kadota ja lakata olemasta.

Vastahan hän oli vatsani sisällä potkimassa.

Sanomattakin on selvää, että muu perhe ei ole ottanut menetystä niin raskaasti kuin minä.

He eivät ehtineet tuntea Tiinun potkuja, vaikka minä ne selkeästi tunsinkin.

Emme ehtineet tehdä hankintoja pientä varten. Mikään kodissamme ei ehtinyt muuttua.

Mutta se ei tarkoita, että Tiinua ei olisi ollutkaan. Lapset puhuvat hänestä. 3-vuotiaan kanssa varsinkin on käsitelty asiaa paljon. Hänen on vaikea ymmärtää, että taivas on Tiinun koti. Hän kysyy miksi Tiinu ei tule omaan kotiin. Hän on myös kovin huolissaan siitä, onko Tiinu yksin? Näkeekö hän meidät? Itkeekö Tiinu? Onko Tiinu vielä kipeä? Nämä kysymykset tuovat kyyneleet silmiini yhä uudelleen ja uudelleen.

Tällä hetkellä haluan vetäytyä koko maailmalta piiloon. 

Haluan surra rauhassa.

En pysty kohtaamaan ystäviä.

Vaikka en itke koko aikaa,

se ei tarkoita sitä että olisin päässyt yli menetyksestä.

Minua ei kiinnosta arjen pienet ongelmat,

lasten mitättömät riidat pahoittavat mieleni entisestään.

Voi kunpa he ymmärtäisivät riitojensa mitättömyyden

ja olisivat onnellisia toisistaan.

Mutta se kuuluu kasvamiseen.. 

riidellä, taistella, pyytää anteeksi, sopia ja iloita, leikkiä,

peuhata, satuttaa itsensä ja toipua.

Toisaalta olen hyvin onnellinen siitä, että lasten ei tarvitse kokea tätä tuskaa.

Tänä yönä heräsin kipuihin. Piti ottaa särkylääkettä, mutta en pystynyt nukkumaan enää sen jälkeen.

Viikkasin vähän vaatteita ja järjestin lasten kirjakaapin. 

Jos en pidä itseäni kiireisenä, pysähdyn ja taas sattuu.

Pelkään pysähtyä, koska itkulle ei tule loppua. Minulle kirjoitettiin viikko sairaslomaa.

Vaikea kuvitella, että viikon kuluttua pitäisi pystä elämään normaalia arkea.

Miten ehdin viikossa rakentaa elämän perustan uudelleen? Luottamuksen siihen että kaikki järjestyy.

Äiti kaipaa sinua niin kovin. 

Tiistai koitti

Niin koitti päivä, joka tuntui olevan iäisyyden päässä. 7 päivää sitten olin autuaan tietämätön, mikä suuri suru meitä kohtaisi. Uutiset olivat musertavia.. mutta kun päiviä kului, aloin miettiä, että voisiko toivoa kuitenkin olla. Samaan aikaan mietin ultrahetkeä, kun katsoin näytöltä lohdutonta näkymää. Tänään lääkäri sanoi "Lapsi ei ole missään nimessä elinkykyinen" tuijotin tunteettomana kattoa ja halusin vajota syvyyksiin. Totuus oli kuitenkin kohdattava. 

Ennen mifygynen ottamista hoitaja jutteli kanssani siitä mitä torstai tuo tullessaan, miten asiat hoidetaan jne. Hän sanoi, että voin tuoda oman kapaloliinan ja jopa pehmolelun, jos haluan. Kävimme tänään miehen kanssa ostamassa Ainun ensipupun harmaana, nimenkin saimme päätettyä kummallekin sukupuolelle. Emme siis tiedä kumpaa sukupuolta hän on. Vaikka nimestä ei tule virallista ja pieni haudataan uurnalehtoon nimettömänä, pappi kuitenkin siunaa hänet ja antaa nimen. Ja kun muistelemme tulevaisuudessa tätä aikaa, on mieluisampaa puhua vauvasta hänen nimellään.

Hoitaja puhui kauniisti. Pelkäsin etukäteen, että suruani vähätellään, mutta helpotuksekseni se ei mennyt ollenkaan niin. Torstai tulee olemaan tunteita täynnä. Lopullinen surutyö alkaa ja toipumisen ensimmäiset askeleet voi ottaa. 

Pahoinvointia

Olen ollut lasten kanssa yksin nyt viime torstaista asti. Mies lähti kauan suunnittelemalleen kalareissulle ystävänsä kanssa ja tulee kotiin viimeistään lauantaina. Raskausviikkona on tänään 6+1, väsymystä on jonkin verran, mutta pahin oire on pahoinvointi. Tähän iltaan asti olen selvinnyt oksentamatta, mutta suihkussa käynti sai huonon olon vellomaan niin pahasti, että oksensin ensimmäistä kertaa. Huomenna on pakko selvitä kauppaan hakemaan tuoksuttomat pesuaineet, koska tällä hetkellä en kestä juuri mitään hajusteellista. 

 Ennen sanottiin, että pahoinvointi on hyvä merkki, mutta ei sekään kerro välttämättä yhtään mitään. . Nimäittäin tuulimunaraskaudessa voi olla täysin normaalit raskausoireet, vaikka mitään oikeaa ei olekaan kehittymässä. Ei ole pystytty selittämään sitä, miksi joillekin tulee pahoinvointia ja toisille taas ei. On epäilty että stressi pahentaa huonoa olo ja minun kohdallani väsymys lisää myös. Pelkään kovasti, että raskaus menee kesken tai on tuulimuna. Pelkään paljastuvani lapsille raskauden suhteen, enkä haluaisi heidän tietävän vielä asiasta. 

Palstoilla verrataan usein oireita ja oireettomuutta. Osa on huolissaan kun ei ole mitään oireita, osa murehtii kun oireet ovat lieviä (kuuluin itse heihin vielä pari päivää sitten), osalla taas on niin voimakkaat oireet että eivät kykene toimimaan normaalisti (heihinkin olen joskus kuulunut). Jos oireet ovat vähäisiä pelottaa, jos niitä ei ole, olen varma että menee kesken, jos niitä on paljon sekin on huono juttu.. Mihin tilanteeseen sitä olisi tyytyväinen. Koko ajan pelottaa jokin asia. 

Täällä on asiaa pahoinvoinnista, jos joku kiinnostuu lukemaan.