Kontrolleja

Niin.

No nyt on käyty ultrassa yksityisessä neuvolassa toteamassa, että kohtu on siisti ja tyhjentynut kokonaan. Limakalvokin näytti viitteitä lähestyvästä ovulaatiosta. Yksi huoli vähempänä.. Keskeytys on onnistuneesti ohi. 

Tiistaina minulla oli rintojen kontrolli ultra. No se ei mennytkään sitten niin hyvin, rinnan patti ei ollut muuttunut miksikään.. se millaiseksi sitä alunperin ajateltiin, olisi tarkoittanut sitä, että patin olisi pitänyt alkaa pienentyä ja sulaa hiljalleen pois. Asia ei tietenkään ollut niin. Ultran jälkeen tehtiin vielä mammogarfia ja lääkäri päätti tehdä lähetteen kiireellisenä julkiselle puolelle.. olisin päässyt kyllä yksityiselle nopeammin tarkempiin tutkimuksiin, mutta varallisuus ei anna periksi. 

Sainkin jo eilen puhelun julkiselta puolelta ja olisin saanut jo ensi maanantaille ajan paksuneulanäytteen ottoon.. harmittavasti olen vain silloin toisella paikkakunnalla eikä se onnistu mitenkään.. aika menee siis seuraavalle viikolle. 

Minä en millään jaksa uskoa, että kyse olisi mistään vakavasta.. täytyisihän sen oireilla muutenkin.. lääkärikin puhui että voi olla kalkkeuma, mutta koska patti on kiinteä eikä ole pienentenyt, se on tutkittava kunnolla.. 

Vaikka olenkin lähes varma, ettei ole syytä huoleen, sitä kuitenki miettii vaihtoehtoa vakavasta sairaudesta.. voiko minulla olla rintasyöpä?

Merkillistä miten toiset kokevat elämässään enemmän epäonnea kuin toiset.. tänäänkin sain kuulla että "ihmisille annetaan sen verran mitä jaksaa kantaa.." IHANKO TOTTA???? Minäkö olen niin vahva, että jaksan epäonnistua kerta toisen jälkeen ja elää huolesta sykkyrällä.. ja toinen seikka.. "jos kaikki olisi aina hyvin, ei osaisi arvostaa hvyiä asioita elämässä" Täytyykö minun kohdata lapsen menettäminen ja pelätä oman henkeni puolesta, jotta arvostaisin elämääni?? Kyllä vähempikin riittäisi.. 

Tiinun menettämisestä on nyt 10kk ja 3 päivää. Sydän itkee yhä.

3 kk

Kolme kuukautta on kulunut.

Tuntuu, että olen elänyt surussa iäisyyden, vaikka oikeasti 

se on aika pieni osa tähän astisesta elämästäni. 

Välillä elän jonkun toisen elämää ja unohdan kaiken.

Hetken olen tuskasta vapaa ja olen jossain muualla.

Viime aikoina on tullut hetkiä, jolloin olen purskahtanu itkuun hyvin nopeasti..

niinä hetkinä tajuan, että menetimme lapsemme ja hyväksyn sen.

Kuitenkin, jotta itkun saisi loppumaan, minun on kiellettävä asia. 

En ole tainnut kertaakaan sanoa ääneen että Tiinu on kuollut.
Olen käyttänyt kiertoilmaisuja.. hän on mennyt taivaaseen..

menetimme hänet jne. 

Päivääkään ei kulu, ettenkö ajattelisi Tiinua.

En kuitenkaan puhu enää siitä ääneen,

tai jos puhun, kadun sitä heti.

Huomaan osasta, että he eivät enää jaksa käsitellä asiaa.

Puuhenaihe vaihdetaan pian normaaliin arkeen.

Toivomme uutta raskautta,

sen avulla näen valoa tunnelin päässä.

Vielä ei ole kuitenkaan onnistanut.

Tänään kp2 ja eilinen oli hirvittävän vaikea päivä..

en sinänsä surrut sitä, että en tullut raskaaksi.

vaan sitä, että en ole enää raskaana..

Viime viikolla minun piti päästä psykologille, 

mutta hän olikin sairaslomalla ja käyntini peruuntui.

Ensin ajattelin, että OK, ei tässä mitään.

mutta hetkeä myöhemmin itkin lohduttomasti.

On niin paljon asioita, mistä haluaisin jutella..

kuten se, että ajattelen kuolemaa paljon..

että minä tai joku läheinen joutuu onnettomuuteen, 

tai sairastuu vakavasti ja menehtyy.. 

Usein on tunne, että jotain pahaa tapahtuu..

Olemme kokeneet aika paljon surua,

miksi se tähän loppuisi?

Monet menetyksen kokeneet ovat sanoneet, 

että aika jakaantuu ennen ja jälkeen menetyksen..

Niin tunnen itsekin.. 

tällä hetkellä tunnen olevani vain varjo 

siitä, mitä olin ennen tuomiota. 

Opinnoissa jaksaminen vaatii taistelua..

aloite- ja keskittymiskyky ovat edelleen huonoja..

En näe läheisiä ystäviäni kovin usein..

saatan jopa vältellä heitä.. 

Pettymyksiä

Sosiaalinen media on aiheuttanut alemmuuden tunteita ja pahaa mieltä.
Tiedän että lääketieteellisesti kohtukuolemaraja on rv22.
Siitä on käyty keskustelua eräissä ryhmissä...
Kun liityin ryhmiin tarkistin vielä ylläpidolta olenko oikeutettu liittymään ryhmiin..
sain myöntävän vastauksen..
Sitten yllättäen aletaan käydä keskustelua viikkorajoista..
RV20 on uusi raja.. Isku vasten kasvoja..
me menetettiin Tiinu rv19+4.. 3 päivää lisää niin ois ollut rv 20..

Tuntuu niin julmalta.. koen asian niin, että heidän mielestään minun suruni on pienempi.. tässä tapauksessa 3 päivää pienempi kuin mitä tarpeeksi iso suru olisi.. Minulla ei ole samanlaista oikeutta saada vertaistukea enkä kuulu ryhmään. Ilmeisetsi ryhmään olisi saanut jäädä viikorajan alittavat, jotka ennen sääntöuudistusta ovat liittyneet.. mutta miksi ihmeessä jäisin, koska minun menetykseni ei ole tarpeeksi iso heidän mielestään.

Käpy-yhdistys tukee lääketieteellistä kantaa eli tuo rv22 on raja. Ryhmän vertaistukitapaamisiin saa osallistua.. mutta ei se tuntunut oikealta.. koska eräs asinatuntijakin puhui tuosta viikkorajasta..

On myös ryhmä "raskauden keskeytyksen kokeneet". Siihen liityin sen jälkeen kun sain vinkin siitä. Se on vielä pieni ja hiljainen. Ehkä se ajan saatossa kasvaa.. mutta minun suruni on suuri nyt. Vuoden päästä se todennäköisesti on jo vähän pienempi. Tarvitsen kohtalotovereita nyt. Taas tunnen vähän enemmän olevani yksin asian kanssa.. että kukaan ei ymmärrä..

minä en kuulu mihinkään.. en saanut keskenmenoa.. lapseni ei kuollut kohtuun..
Me keskeytimme raskauden...

Kaksi kuukautta

Kaksi kuukautta siitä kun menetimme sinut.

Ikävä. 

Hengittäminen on yhä raskasta..

Odotan hetkeä, 

jolloin huomaan,

että hengittämisen eteen ei tarvitse ponnistella.

Suru.

Step by step

Opiskelu on vienyt kaiken aikani.

Onkohan tämä nyt sitä surun hukuttamista työhön?

Kolmen viikon rästihommat aiheuttavat paljon stressiä ja työtä.

Ei mene kuitenkaan päivääkään etten ajattelisia Tiinua.

Joka päivä, tulee se hetki jolloin kyyneleet pyrkivät ulos..

rintaa puristaa ja tuntuu että henki ei kulje. 

Joulukuun aikana saavutetaan eräänlainen etappi, 

kun on jälkitarkastus perinnöllisyyspolilla ja Tiinun siunaustilaisuus,

mutta surutyö ei ole valmis.

Hyväksyminen on edelleen vaikeaa. 

Sydämessäni asuu suru ja kaipaus,

on äärimmäisen vaikea hyväksyä, että tulen kantamaan tätä asiaa

lopun elämää mukanani.

Painolasti tulee kevenemään ja onkin keventynyt jo,

mutta se ei katoa koskaan.

Mieliala on edelleen vaihteleva..

saatan nauraakin välillä.. ja on hetkiä jolloin ei satu ollenkaan..

on hetkiä jolloin olen koko maailmalle vihainen..

haluan paeta ja piiloutua kaikilta.

On surun hetkiä ja pelkoa.

Olen pettynyt edelleen itseeni..

suutun helposti. loukkaannun helposti..

hermot on olemattomat ja uskokaa huviksenne t

ässä taloudessa sitä pitkää pinnaa tarvitaan.

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten pysty täysin iloitsemaan

lapsistani. Rakastan heitä, mutta suru on vielä sen verran tuore, 

että se vie ilosta osansa.. 

Askel askeleelta kuitenkin pääsen eteenpäin..

Uskon ja toivon valoisampaa seuraavaa vuotta.

Vuosi 2015 on ollut niin kovin raskas.

Tänään lapset piirsivät ja pyysin 3-vuotiasta piirtämään perheemme.

Pyysin että piirrä äiti ja isi, ja meidän 5 lasta.. hän lisäsi itse listaan

"Ja meidän Tiinu"

Painajaisia

Muutamana yönä menetys on tullut uniin.

Toissayönä menetin yhden isommista lapsista painajaisessani.

Koko amupäivän olin ahdistunut ja peloissani.

Kuvat, sanat, runot, aforismit ja laulut. 

Ne tuovat lohtua, auttavat käsittelemään tunteita. 

Surua on vaikea käsitellä, varsinkin jos ei osaa puhua tunteistaan.

Kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Mies kokee surun hyvin eri tavalla kuin minä. 

Hän ei ole itkenyt. Eikä oikeastaan puhu.

En tiedä mitä oli sillä välin lapsille puhunut,

kun olin sairaalassa. 3-vuotias ainakin puhui,

että vauva on taivaassa.

Minäkin haluan uskoa niin. Eihän Tiinu voi vain kadota ja lakata olemasta.

Vastahan hän oli vatsani sisällä potkimassa.

Sanomattakin on selvää, että muu perhe ei ole ottanut menetystä niin raskaasti kuin minä.

He eivät ehtineet tuntea Tiinun potkuja, vaikka minä ne selkeästi tunsinkin.

Emme ehtineet tehdä hankintoja pientä varten. Mikään kodissamme ei ehtinyt muuttua.

Mutta se ei tarkoita, että Tiinua ei olisi ollutkaan. Lapset puhuvat hänestä. 3-vuotiaan kanssa varsinkin on käsitelty asiaa paljon. Hänen on vaikea ymmärtää, että taivas on Tiinun koti. Hän kysyy miksi Tiinu ei tule omaan kotiin. Hän on myös kovin huolissaan siitä, onko Tiinu yksin? Näkeekö hän meidät? Itkeekö Tiinu? Onko Tiinu vielä kipeä? Nämä kysymykset tuovat kyyneleet silmiini yhä uudelleen ja uudelleen.

Tällä hetkellä haluan vetäytyä koko maailmalta piiloon. 

Haluan surra rauhassa.

En pysty kohtaamaan ystäviä.

Vaikka en itke koko aikaa,

se ei tarkoita sitä että olisin päässyt yli menetyksestä.

Minua ei kiinnosta arjen pienet ongelmat,

lasten mitättömät riidat pahoittavat mieleni entisestään.

Voi kunpa he ymmärtäisivät riitojensa mitättömyyden

ja olisivat onnellisia toisistaan.

Mutta se kuuluu kasvamiseen.. 

riidellä, taistella, pyytää anteeksi, sopia ja iloita, leikkiä,

peuhata, satuttaa itsensä ja toipua.

Toisaalta olen hyvin onnellinen siitä, että lasten ei tarvitse kokea tätä tuskaa.

Tänä yönä heräsin kipuihin. Piti ottaa särkylääkettä, mutta en pystynyt nukkumaan enää sen jälkeen.

Viikkasin vähän vaatteita ja järjestin lasten kirjakaapin. 

Jos en pidä itseäni kiireisenä, pysähdyn ja taas sattuu.

Pelkään pysähtyä, koska itkulle ei tule loppua. Minulle kirjoitettiin viikko sairaslomaa.

Vaikea kuvitella, että viikon kuluttua pitäisi pystä elämään normaalia arkea.

Miten ehdin viikossa rakentaa elämän perustan uudelleen? Luottamuksen siihen että kaikki järjestyy.

Äiti kaipaa sinua niin kovin. 

Tuska.

Päivä meni aika normaaleissa askareissa. Lapset pitää ajatukset muualla. Hetkittäin en edes muista, mitä on tapahtunut. Olen jopa nauranut. Mutta kun pysähtyy, suru hyökyy päälle. En vieläkään voi uskoa, että tämä tapahtuu meille. Menetämme pienen lapsemme.

Juteltiin miehen kanssa siitä, mitä lapselle tapahtuu patologin tutkimuksen jälkeen. Jos olen oikein ymmärtänyt lapsi tuhkataan ja hänen haudataan uurnalehtoon hautasmaalle. Kysyin että kai me voimme käydä hänelle kynttilän sytyttämässä aina välillä. Mies lupasi, että tietysti. Mies ei koe tätä samalla tavalla. Onhan se ymmärrettävää, sillä ei hänellä ole lapseen samanlaista sidettä kuin minulla. Minä tunnen kun lapsi liikkuu ja potkii kohdussani. Minun vatsani kasvaa ja keho muuttuu. Mihelle kaikki on ollut konkreettisempaa vasta sitten kun lapsi on syntynyt. Toki hän on surullinen, mutta hänen surunsa ei ole niin syvää. Hän kannattelee minua.

Pieni elämä sisälläni eo tule saamaan nimeä, koska viikkoja ei ole tarpeeksi. Eikä hän saa henkilötunnusta... tämä onkin saanut minut pohtimaan onko minulla oikeus sanoa, että menetän lapseni? Eikö hän olekin minun lapseni? Vaikka hän olisi paperilla pelkkä sikiö, pitkälle edenneen raskauden keskeytys.. Hän on lapsi minulle, siinä missä elävätkin. Yhtä rakas ja haluttu.

Päätin ommella pikkuiselle kapaloliinan. Huolimatta siitä pystynkö hänet kohtaamaan vai en. Valtsimme mieheni kanssa yhdessä kankaaksi vaaleankeltaisen flanellin. Se sopii sekä tytölle, että pojalle. Mehän emme tiedä lapsen sukupuolta vielä. 

Ensi tiistai tulee olemaan tuskaa täynnä. Silloin minun on määrä ottaa mifygeni tabletit, ne lakkauttavat istukan toiminnan ja alkavat kypsyttää kohdunsuuta.. nielaisemalla ne, päätän lapseni elämän. Olisi ehkä helpompaa, jos lapsi olisi jo kuolllut.. miten voin ikinä antaa itselleni anteeksi, että päätän lapseni elämän? Tiedän kyllä että ennemmin tai myöhemmin sydän sammuisi.. onko tämä itsekäs päätös? 

Pikkutytöt menevät maanataina loman päätyttä päiväkotiin. He viihtyvät siellä hyvin ja päiväkoti on meille tuttu paikka. Olemme olleet asiakkaana siellä jo 8 vuotta, joten perheemme tunnetaan hyvin. Niin kuin tapana on, lomakuulumisia kysellään varmasti. Niin kauan menee hyvin, kun kukaan ei kysy mitään.. pystyn olemaan itkemättä, mutta jos joku kysyy kuulumisia, kyyneleet tulevat väkisin silmiin. Uutiset on siksikin tärkeä kertoa, koska 3-vuotiaamme on aika puhelias ja voi tietysti kertoa jotain vauvasta.. vaikka hän ei ymmärräkään mitä on tapahtunut. Toivon vain, että en romahda täysin. Isopien lasten opettajille laitoin viestin ja kerroin tilanteesta.. osaavat olla kyselemättä vauvauutisia.. eivätkä ihmettele jos tytöt ovat hiukan poissaolevia.