Mukana oli myös oma terveydenhoitajani neuvolasta.
Käytiin läpi mitä tapahtui ja miten asiat eteni.
Puhuttiin synnytyksestä ja komplikaatioista.
Puhuttiin siitä miten minä koen asiat ja mitä tunnen,
miten jaksan ja mikä tilanne on kotona.
Puhuminen tuntui hyvältä.
En ole vieläkää päässyt eroon siitä tunteesta,
että suruani vähätellään, minulle ei anneta oikeutta surra.
Kliinisesti ajateltuna meidän Tiinu on vain raskaudenkeskeytyksen tulos,
ei lapsi. Se sattuu kovasti.. Olen myös miettinyt, olisiko pitänyt odottaa
muutama viikko, että olisi ollut rv22 täynnä, asiaan olisi suhtauduttu eri tavalla.
Tiinu olisi saanut virallisen nimen, henkilötunnuksen, hautajaiset ja kaikki.
Mutta en tiedä olisinko pystynyt kantamaan lasta sisälläni 3 viikkoa tietäen,
että menetämme hänet.
Pyskologi kysyi syytänkö itseäni tapahtuneesta.
Ei.. en ole vielä syyttänyt, mutta tiedän että se on mahdollisesti edessä.
Tiinun menetys on edelleen vaikea hyväksyä ja taidan sen kieltää välillä.
Ajattelen edelleen usein, että se tapahtui jollekin toiselle.. havahdun kyllä kuvitelmistani
ja tajuan ajattelevani meidän omaa menetystämme.
1. Suru
2. Musertava suru
3. Käsittämätön suru
4. Lamauttava suru
5. Tuska ja epätoivo
6. Loppumattoman surun hyväksyminen
On aivan totta, että tästä tuskin ikinä pääsee täysin yli. Menetyksen kanssa oppii elämään ja suru muuttaa muotoaan.. Se ei ole enää raastavaa ja tuska ei ole läsnä joka hetki. Ajatus ikuisesta kaipauksesta ja surusta sydämessäni on pelottava. Mutta se on hyväksyttävä. Tiinu ei palaa takaisin.
Psykologi ehdotti, että pitäisimme vielä oman perheen kesken siunaustilaisuuden Tiinulle Uurnalehdossa. Sinne voisi pyytää papin.. ehkä sen jälkeen kokisin, että Tiinu saa arvostusta
ja kunnon hyvästit.
Psykologin mnukaan olen suruprosessin alkuvaiheessa.. niin uskon itsekin..
Tänään näin valoa surunkin keskellä.
Ensimmäistä kertaa tunsin, että minä selviän tästä..
Se on paljon..
Koska ajatukset ovat olleet hyvin synkkiä..
Kun minut nukutettiin kaavintaa varten, sisintäni riipi sanoinkuvailemattoman paljon..
pienen hetken toivoin, että en heräisi ollenkaan..
Mutta kun heräsin.. olin onnellinen, siitä että olen hengissä..
Päälimmäisenä olen hyvin tyytyväinen, mutta jos asiaa erehtyy ajattelemaan yhtään syvällisemmin, alkaa pelottaa. Keskenmeno, kohdun ulkopuolinen raskaus, tuulimuna, kemiallinen raskaus jne. Ajatukset kiitää myös tulevaan, miten jaksan koulussa pahoinvoinnin kanssa, miten suoriudun kursseista, entä kun jään äitiyslomalle, voinko jatkaa oman vuosiryhmän mukana jne.
Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja olen hurjan onnellinen tulevasta perheenlisäyksestä. Haluaisin ilmoittaa koko maailmalle olevani raskaana, mutta se ei tässä vaiheessa olisi vielä kovin viisasta. Annetaan ajan kulua ja viikkojen kertyä.
Niin. Ei tärpännyt. No niinhän minä arvelinkin. Vuotoa tuli ensimmäisen kerran jo dpo10.
Se oli shokki. Luteaalivaihe olisi liian lyhyt.. pettymys olis kova ja usko tulevaan mureni, koska kierto ei toimi. Mutta se vuoto jäi yhteen kunnon lorahdukseen kunnes parin päivän päästä alkoi menkat kunnolla.
Tämän vuoden aikana on ollut paljon epäonnea elämässä. Kevät on ollut raskas.
Keskenmenon jälkeen kaikki on ollut vaikeampaa ja raskaampaa. Arjen askareet vaativat ponnisteluita, olen itkuherkkä ja koen oloni yksinäiseksi, samalla kaipaan tilaa ja omaa rauhaa.
Koulun suhteen koen olevani epäonnistunut. Useampi kurssi on mennyt rimaa hipoen läpi ja yksi kurssi jäi roikkumaan, sillä en päässyt uusimallakaan sitä läpi. n. 30 työhakemusta takana, enkä saanut harjoittelupaikkaa. "Valintamme ei kohdistunut sinuun".. sen on saanut lukea lukuisia kertoja, kunnes se viimeinenkin toivo meni. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Minä en kelpaa mihinkään, minusta ei ole mihinkään. Lannistavaa saada hylkäys toisensa jälkeen.
Masennusoireita on paljon, eikä masennus varmaan ole kaukana. Yritän taistella sitä vastaan. Onneksi arjessa on paljon pieniä ilon aiheita. Ja saan olla onnellinen upeasta, rakkaasta perheestäni.
Tänään vietetään sairaspäivää pienimmän kanssa (TAAS). Ollaan sairastelusta huolimatta iloisia, sillä kaivettiin jemmasta ihanat blin bling tennarit, jotka astetta isompi sisko sai lahjaksi amsterdamin ystävältä. Ei tarvitse avata silmiään suurestikaan, kun huomaa kuinka paljon onnen aiheita ympärillään on. Se on paras keino taistella masennusta vastaan.
Kaksi viivaa testissä. Viisi minuuttia myöhemmin samat viivat edelleen näkyvissä ja vielä 20 minuutinkin päästä.
Laitoin testitiukun hyllyn päälle, niin että kukaan muu ei sitä näe. Pidän salaisuuden itselläni vähän aikaa.
Seuraavana aamuna teen uuden testin. Kyllä, siinäkin näkyy 2 viivaa, tämä ei ole virhe.
Meille tulee VAUVA.
Lapsi ei ole meille ensimmäinen, enkä pysty sanomaan että se olisi viimeinenkään. Emme ole mitenkään erityisen uskonnollisia, vaikka useamman kerran niin on luultu. Se, että meillä on lapsia todennäköisesti keskimääräistä enemmän, on meidän tahtomme. Olemme itse valinneet lähtevämme tälle tielle, mutta se ei tarkoita sitä että aina olisi helppoa. Asioissa pitää joustaa, niistä pitää tinkiä ja olla valmis uhrautumaan. Siitä ei välttämättä saa kiitosta, mutta saa toteuttaa omaa unelmaa. Se tunne, kun ympärillä on paljon elämää ja yksi elämänalku kasvaa kohtusi sisällä, on sanoinkuvailemattoan kaunis.
Tapaus raskaustesti on hyvin tuore. Niin tuore, että mitä tahansa voi vielä sattua. Eletään sellaista hetkeä, jossa moni ei edes tietäisi vielä olevansa raskaana. Kummallista kyllä, minä aavistin jo pari päivää ennen kuin tein testin. Aaltoilevasta pahoinvoinnista ei voi erehtyä ja joka kerta se on saapunut riesoikseni entistä aiemmin. Ja joka kerta pelkään enemmän. Keskenmenoa, tuulimunaraskautta, kohdun ulkopuolista jne. Tieto lisää tuskaa, niin se vain on.
Raskaus ei ollut suunniteltu, sille annettiin mahdollisuus ja kävi niin, että se mahdollisuus on nyt pienen pieni alkio. Mies sanoi kauniisti, että iloinen yllätys. Eihän se paljoa kerro siitä, mitä hän ajattelee, mutta jo se on paljon, että hän kertoi edes tuon verran. Tyypillinen suomalainen mies kun ei juuri tunteistaan puhu, eikä omani siitä juurikaan poikkea. Hymy hänen kasvoillaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Minä olen onnellinen, innoissani, mutta samalla pelokas.
