Vuosi

Koko viikon olen ollut vähän allapäin ja herkässä mielentilassa. 

Ystävien kanssa ei ole mennyt ihan kaikki putkeen ja sekin on itkettänyt..

paljoa ei ole tarvinnut sanoa tai tehdä saadakaseen kyyneleet silmiin. 

Tänään kävimme perheen pienimpien kanssa viemässä uurnalehtoon kynttilän herkässä mielentilassa. En tiedä helpottaako tuska ikinä... eniten mietin sitä, että olisi pitänyt odottaa siihen asti, kunnes pienen sydän sammuu.. eikä ottaa asiaa omiin käsiin.. Jos olisimme odottaneet olisi voinut kulua muutama viikko.. silloin lapsi olisi saanut oman hautapaikan.. oman haudan.. 

Koen edelleen, että suruni ei ole oikeutettu ja sitä vähätellään. Tiinu on osa elämääni.. tulee aina olemaan. 

Kuinka pitkään menee, että hyäksyy asian??

Välillä tuntuu, että tämä koko painajainen on jonkun muun uni.. Mutta se onkin minun todellista elämääni. Muutamat ystävät ovat sanoneet, että he eivät olisi selvinneet tällaisesta.. itsekin ajattelin joutuessani leikkaussaliin, että en halua herätä ikinä.. mutta vähitellen olen noussut ylös ja iloitsen elämästä ja perheestäni. Alkuraskauden keskenmenokin on rankka ja ikävä asia.. olen sen kokenut 3 kertaa.. siitä selviää, mutta sekin jättää jäljen sydämeen.. Tiinun menetys oli iso asia.. yritän edelleen toipua siitä.. mutta sitten kun ajattelee niitä, jotka menettävät täysin valmiin vauvan.. se musertaa.. en pysty edes kuvittelemaan miten siitä selviäisi.. tai jos vauva menehtyy kätkytkuolemaan.. tai entäpä jos lapsi kuolee onnettomuudessa.. tai muttaako se enää surun määrää, jos lapsesta tulee aikuinen ja hän menehtyy tavalla tai toisella?  Nämä asiat antavat minulle perspektiiviä tähän suruuni.

Tiedän ja olen kokenut niin, että mitä aiemmilla raskausviikoilla raskaus keskeytyy, sitä helpompi siitä on selvitä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Lääketieteelisesti kohtukuolema tapahtuu 22 viikkoisella tai sitä suuremmilla viikoilla.. me menetimme Tiinun 19+4. Rajan veto on todella raju.. ja juuri se saa minut tuntemaan ettei suruni ole oikeutettua, että minun pitäisi unohtaa jo kaikki.. Toinen seikka on se, että kyseessä on raskaudenkeskeytys, abortti.. ei keskenmeno.. sekin tekee osansa.. Geneettisestä raskaudenkeskeytyksestä on puhuttu vähän ja ainakin minun on ollut vaikea löytää vertaistukea. 

Nyt kun vuosi on kulunut.. olen harkinut lopettavani blogin kirjoittamisen. 

Ehkä joskus voisin kirjoittaa iloisemmissa merkeissä. 

Kontrolleja

Niin.

No nyt on käyty ultrassa yksityisessä neuvolassa toteamassa, että kohtu on siisti ja tyhjentynut kokonaan. Limakalvokin näytti viitteitä lähestyvästä ovulaatiosta. Yksi huoli vähempänä.. Keskeytys on onnistuneesti ohi. 

Tiistaina minulla oli rintojen kontrolli ultra. No se ei mennytkään sitten niin hyvin, rinnan patti ei ollut muuttunut miksikään.. se millaiseksi sitä alunperin ajateltiin, olisi tarkoittanut sitä, että patin olisi pitänyt alkaa pienentyä ja sulaa hiljalleen pois. Asia ei tietenkään ollut niin. Ultran jälkeen tehtiin vielä mammogarfia ja lääkäri päätti tehdä lähetteen kiireellisenä julkiselle puolelle.. olisin päässyt kyllä yksityiselle nopeammin tarkempiin tutkimuksiin, mutta varallisuus ei anna periksi. 

Sainkin jo eilen puhelun julkiselta puolelta ja olisin saanut jo ensi maanantaille ajan paksuneulanäytteen ottoon.. harmittavasti olen vain silloin toisella paikkakunnalla eikä se onnistu mitenkään.. aika menee siis seuraavalle viikolle. 

Minä en millään jaksa uskoa, että kyse olisi mistään vakavasta.. täytyisihän sen oireilla muutenkin.. lääkärikin puhui että voi olla kalkkeuma, mutta koska patti on kiinteä eikä ole pienentenyt, se on tutkittava kunnolla.. 

Vaikka olenkin lähes varma, ettei ole syytä huoleen, sitä kuitenki miettii vaihtoehtoa vakavasta sairaudesta.. voiko minulla olla rintasyöpä?

Merkillistä miten toiset kokevat elämässään enemmän epäonnea kuin toiset.. tänäänkin sain kuulla että "ihmisille annetaan sen verran mitä jaksaa kantaa.." IHANKO TOTTA???? Minäkö olen niin vahva, että jaksan epäonnistua kerta toisen jälkeen ja elää huolesta sykkyrällä.. ja toinen seikka.. "jos kaikki olisi aina hyvin, ei osaisi arvostaa hvyiä asioita elämässä" Täytyykö minun kohdata lapsen menettäminen ja pelätä oman henkeni puolesta, jotta arvostaisin elämääni?? Kyllä vähempikin riittäisi.. 

Tiinun menettämisestä on nyt 10kk ja 3 päivää. Sydän itkee yhä.

Lopullista

Kulunut viikko on ollut vaikea. 

Olen käsitellyt Tiinun kuolemaa..

Hiljaa pääni sisällä olen puhunut nimenomaan kuolemasta,

en enää menettämisestä.. 

Mikä ero sitten on menettämisellä ja kuolemalla on minulle? 

Menetys ei ehkä ole niin lopullinen, ehkä menetetyn voisi saada takaisin?

Kuolemaa taas ei voi muuksi muuttaa.. Tiinu on kuollut..

Olin läheisen ystäväni kanssa samaan aikaan raskaana,

hänellä oli laskettu aika helmikuussa ja Tiinun laskettu aika olisi ollut maaliskuussa..

meidän lapset tuppaa syntymään etuajassa, joten ajattelin että olisimme saaneet

lapsemme samoihin aikoihin.. 

Tulee viesti ystävältä, että hän on menossa synnyttämään..

minun olisi pitänyt olla onnellinen ja iloinen.. sain kirjoitettu hänelle "Tsemppiä teille <3" ja

purskahdin itkemään.. pitkiin aikoihin en ole itkenyt niin lohduttomasti... yritin pidätellä itkua, 

mutta aina se alkoi uudestaan.. lapsetkin olivat ihmeissään ja antoivat minun olla rauhassa. 

Sydämeen sattui ja henki salpaantui.. tuntui että kaikki pahuus iski vasten kasvoja.. Se oli shokki.

En ole ollut missään vaiheessa kateellinen ystävälleni.. Tiinun kuolemasta tuli yhtäkkiä niin konkreettista.. ystävä sai pienen tytön, minä olen omani päästänyt enkelten mukaan.. hän ei tule ikinä takaisin.. minun sylini on tyhjä ja se tekee liian kipeää. Lapseni on kuollut eikä palaa syliini enää ikinä.. Se että ystäväni sai aarteen syliinsä, muistuttaa minua siitä mitä itse menetin.

Olen syyllistänyt itseäni tunteistani.. pettynyt siihen, etten aina hallitse niitä. Välttelen osaa ystävistäni. Maailmani on kutistunut.

Tämä ystäväni käy lukemassa blogiani..

Toivottavasti en pahoittanut mieltäsi,

en ole halunnut sinulle suoraan tunteistani kertoa

koska en halua että sinun onnesi kärsii minun synkän mieleni vuoksi.

3 kk

Kolme kuukautta on kulunut.

Tuntuu, että olen elänyt surussa iäisyyden, vaikka oikeasti 

se on aika pieni osa tähän astisesta elämästäni. 

Välillä elän jonkun toisen elämää ja unohdan kaiken.

Hetken olen tuskasta vapaa ja olen jossain muualla.

Viime aikoina on tullut hetkiä, jolloin olen purskahtanu itkuun hyvin nopeasti..

niinä hetkinä tajuan, että menetimme lapsemme ja hyväksyn sen.

Kuitenkin, jotta itkun saisi loppumaan, minun on kiellettävä asia. 

En ole tainnut kertaakaan sanoa ääneen että Tiinu on kuollut.
Olen käyttänyt kiertoilmaisuja.. hän on mennyt taivaaseen..

menetimme hänet jne. 

Päivääkään ei kulu, ettenkö ajattelisi Tiinua.

En kuitenkaan puhu enää siitä ääneen,

tai jos puhun, kadun sitä heti.

Huomaan osasta, että he eivät enää jaksa käsitellä asiaa.

Puuhenaihe vaihdetaan pian normaaliin arkeen.

Toivomme uutta raskautta,

sen avulla näen valoa tunnelin päässä.

Vielä ei ole kuitenkaan onnistanut.

Tänään kp2 ja eilinen oli hirvittävän vaikea päivä..

en sinänsä surrut sitä, että en tullut raskaaksi.

vaan sitä, että en ole enää raskaana..

Viime viikolla minun piti päästä psykologille, 

mutta hän olikin sairaslomalla ja käyntini peruuntui.

Ensin ajattelin, että OK, ei tässä mitään.

mutta hetkeä myöhemmin itkin lohduttomasti.

On niin paljon asioita, mistä haluaisin jutella..

kuten se, että ajattelen kuolemaa paljon..

että minä tai joku läheinen joutuu onnettomuuteen, 

tai sairastuu vakavasti ja menehtyy.. 

Usein on tunne, että jotain pahaa tapahtuu..

Olemme kokeneet aika paljon surua,

miksi se tähän loppuisi?

Monet menetyksen kokeneet ovat sanoneet, 

että aika jakaantuu ennen ja jälkeen menetyksen..

Niin tunnen itsekin.. 

tällä hetkellä tunnen olevani vain varjo 

siitä, mitä olin ennen tuomiota. 

Opinnoissa jaksaminen vaatii taistelua..

aloite- ja keskittymiskyky ovat edelleen huonoja..

En näe läheisiä ystäviäni kovin usein..

saatan jopa vältellä heitä..