3 kk

Kolme kuukautta on kulunut.

Tuntuu, että olen elänyt surussa iäisyyden, vaikka oikeasti 

se on aika pieni osa tähän astisesta elämästäni. 

Välillä elän jonkun toisen elämää ja unohdan kaiken.

Hetken olen tuskasta vapaa ja olen jossain muualla.

Viime aikoina on tullut hetkiä, jolloin olen purskahtanu itkuun hyvin nopeasti..

niinä hetkinä tajuan, että menetimme lapsemme ja hyväksyn sen.

Kuitenkin, jotta itkun saisi loppumaan, minun on kiellettävä asia. 

En ole tainnut kertaakaan sanoa ääneen että Tiinu on kuollut.
Olen käyttänyt kiertoilmaisuja.. hän on mennyt taivaaseen..

menetimme hänet jne. 

Päivääkään ei kulu, ettenkö ajattelisi Tiinua.

En kuitenkaan puhu enää siitä ääneen,

tai jos puhun, kadun sitä heti.

Huomaan osasta, että he eivät enää jaksa käsitellä asiaa.

Puuhenaihe vaihdetaan pian normaaliin arkeen.

Toivomme uutta raskautta,

sen avulla näen valoa tunnelin päässä.

Vielä ei ole kuitenkaan onnistanut.

Tänään kp2 ja eilinen oli hirvittävän vaikea päivä..

en sinänsä surrut sitä, että en tullut raskaaksi.

vaan sitä, että en ole enää raskaana..

Viime viikolla minun piti päästä psykologille, 

mutta hän olikin sairaslomalla ja käyntini peruuntui.

Ensin ajattelin, että OK, ei tässä mitään.

mutta hetkeä myöhemmin itkin lohduttomasti.

On niin paljon asioita, mistä haluaisin jutella..

kuten se, että ajattelen kuolemaa paljon..

että minä tai joku läheinen joutuu onnettomuuteen, 

tai sairastuu vakavasti ja menehtyy.. 

Usein on tunne, että jotain pahaa tapahtuu..

Olemme kokeneet aika paljon surua,

miksi se tähän loppuisi?

Monet menetyksen kokeneet ovat sanoneet, 

että aika jakaantuu ennen ja jälkeen menetyksen..

Niin tunnen itsekin.. 

tällä hetkellä tunnen olevani vain varjo 

siitä, mitä olin ennen tuomiota. 

Opinnoissa jaksaminen vaatii taistelua..

aloite- ja keskittymiskyky ovat edelleen huonoja..

En näe läheisiä ystäviäni kovin usein..

saatan jopa vältellä heitä..