Sinnittelyä

Laskettu aika oli ja meni.

Kävin haudalle viemässä kynttilän,

kuivin silmin en päässyt pois.

Ajan myötä olen huomannut, 

että pahin synkkyys on lieventynyt.

Pystyn iloitsemaan asioista.

Menettämisen ajattelu saa minut edelleen pois tolaltaan.

Miksi meille kävi näin?

Jotenkin tuntuu, että meidän perheessä on ollut 

verrattavan paljon surua ja huolta. 

Mutta toisaalta monessa muussakin perheessä voi olla vastaavaa,

siitä vaan ei taideta kovin julkisesti puhua. 

Koen edelleen olevani väliinputoaja,

en missään vaiheessa löytänyt minulle täysin sopivaa

aktiivista vertaistukea. 

Arki on osittain pakkosuorittamista,

voimat loppuu välillä ja haluan käpertyä yksinäisyyteen.

Minulla pitäisi olla lapsi sylissäni,

mutta kannan surua sydämessäni. 

Taistelen masennusta vastaan.

Koulu aiheuttaa stressiä myös

ja harjoittelupaikan puuttuminen..

Kursseja on rästissä ja useampi tentti odottaa uusimista,

harjoitustöitä on kesken aika monta..

Ja minä lykkään kaikkea koko ajan vain eteenpäin.
Aloitekyky puuttuu.

Toukokuun loppupuolella suuntaan Nizzaan muutamaksi päiväksi.

Se tulee olemaan kevään piristys

ja tulee niin tarpeeksi.

Voin sanoa, että olen loman ansainnut.