Menettämisen pelko

On mennyt useampi hetki enkä ole kirjoittanut.

Suru ei ole enää joka hetkessä,

nauran, puhun, syön ja elän.

Nukun kohtuullisen hyvin.

Mutta kun suru iskee,

se vie mennessään.

Kyyneleet valuu ja kaipaus sattuu. 

Kouluun on helppo mennä,

se on eräänalainen pakopaikka,

minulla ei ole aikaa ajatella menetystä.

Läheisiä ystäviäni välttelen edelleen.

Osaa en näe ollenkaan, osan kanssa kirjoittelen

silloin tällöin viestejä.

En kaipaa kenenkään seuraan,

viihdyn kotona perheen kesken.

Lapset ovat valo elämässäni.

Ilman heitä en olisi tässä nyt.

Pari viikkoa sitten sain muistutuksen siitä kuinka elämä voi päättyä ihan koska vain.

Kuopuksemme oli ollut vatsataudissa, hän oksensi sunnuntaina 2 kertaa, seuraavana päivänä 

hän voi hyvin, söi normaalisti ja oli oma iloinen itsensä. Maanantai oltiin varalta kotona, koska emme tienneet oliko se vatsatautia vai liikaa herkkuja (sunnuntaina juhlittiin 9-vuotiaan synttäreitä).

Tiistaina pieninkin meni hoitoon.. hän jäi iloisena ja hyväntuulisena sinne.. 

Pääsin kouluun ja ehdin olla 15 minuutti tunnilla, kunnes tytön omahoitaja soitti ja sanoi, että kaikki ei ole hyvin. Tyttöön ei saa kontaktia, ei vastaa puhutteluun eikä kosketukseen, silmät muljahtelee päässä, ei meinaa pysyä hereillä.. ei puhu mitään.. ei seuraa katseella.. katse seisoo.. 

Hän lähti viemään lasta päivystykseen ja minä lähdin saman tien perään.. hirvittävä hätä ja huoli.. 

Kuoleman pelko.. onko hän satuttanut itsensä.. aivotähdys.. verenvuotoa aivoissa (esikoisemme loukkaantui useampi vuosi sitten pahasti ja hänellä oli aivokalvon ja kovakalvon välinen leikkausta vaativa vuoto, olisi voinut kuolla)... tai oliko kyseessä epileptinen kohtaus?? 7-vuotiaallamme on ollut lapsuusiän hyvänlaatuinen epilepsia.. 

Pääsin terveyskeskukseen ja tyttö oli otettu ensiapuhuoneeseen.. oli todella pelottavaa nähdä oma lapsi tyhjän katseen kanssa.. hän ei reagoinut tulooni mitenkään.. ei seurannut minua katsellaan.. otin lapsen syliini ja rutistin hänet itseäni vasten enkä saanut mitään vastetta.. verensokeri oli matalahko 3,4.. 

Tyttö alkoi pikkuhiljaa vähän "heräämään" ja yritettiin keksiä millä saadaan verensokeri nousemaan.. heillä ei ollut glukoositapletteja tai muuta millä nostaa sokeriarvoja.. automaatti ei toiminut niin ei saanut mehua. Annettiin pelkkää vettä, mutta tyttö oksensi ulos samantien.. Lääkäri tuumasi sen olevan mahatautia.. mutta itse en ollut niin luottavaisella mielellä, koska mielestäni tilanne vaikutti poissaolokohatukselta.. olenhan nähnyt ennenkin sellaisen ja tytön omahoitajakin oli samaa mieltä. Mainitisin lääkärille huolestani ja kerroin isomman lapsen epilepsiasta.. hän lupasi konsultoida neurologia. Se helpotti mieltäni. Saimme luvan lähetä kotiin, mutta olin edelleen peloissani... Lapsi nukahti rattaisiin ja heräsi kun pääsimme kotiin.. unien jälkeen hän oli oma itsensä, halusi syötävää ja katsoi Frozenia innoissaan.. vihdoin saatoin huokaista..

Torstaina sain soiton neurologian poliklinikalta, että meille olisi aika seuraavalle päivälle eeg-mittaukseen.. jossain vaiheessa konsultaatiopyyntö oli muutettu kiireelliseksi lähetteeksi. Tietysti säikähdin vähän, mutta toivuttuani alkujärkytyksestä olin tyytyväinen että tuo kohtaus, joka muuten kesti yli tunnin, tutkitaan. Yleensä aletaan tutkimaan vasta muutaman kohtauksen jälkeen, en sitten tiedä miksi meidän tapauksessa tutkitaan heti. Ensi viikolla on neurologille aika ja selviää jatkot. Luulen että seurantalinjalle jäädään, koska uusia kohtauksia ei ole tullut. Mutta voin sanoa, että kyllä minä säikähdin. Menettämisen pelko on ihan kamalaa. 

Minulla riittää työstämistä pelkojeni kanssa

käyn yhä psykologin kanssa juttelemassa.

Tällä viikolla on myös lääkäri.

Minulla on masennusta ja ahdistuskohatuksia

joten todennäköistä juttelun avuksi otetaan hetkeksi lääkitys.

En oikein pääse surutyössäni eteenpäin.. 

Ja kun nyt tunnustan tässä asioita niin voin tunnustaa senkin,

että toivomme uutta raskautta pian. Ei se menetystämme korvaa,

mutta ajatus uudesta mahdollisesta raskaudesta auttaa jaksamaan.

Emme mitenkään voi jättää perhettämme tähän muotoon, 

että menetimme lapsen.. meidän on saatava kokea vielä se onni,

että saamme lapsen syliimme elävänä.