Sosiaalinen media on aiheuttanut alemmuuden tunteita ja pahaa mieltä.
Tiedän että lääketieteellisesti kohtukuolemaraja on rv22.
Siitä on käyty keskustelua eräissä ryhmissä...
Kun liityin ryhmiin tarkistin vielä ylläpidolta olenko oikeutettu liittymään ryhmiin..
sain myöntävän vastauksen..
Sitten yllättäen aletaan käydä keskustelua viikkorajoista..
RV20 on uusi raja.. Isku vasten kasvoja..
me menetettiin Tiinu rv19+4.. 3 päivää lisää niin ois ollut rv 20..
Tuntuu niin julmalta.. koen asian niin, että heidän mielestään minun suruni on pienempi.. tässä tapauksessa 3 päivää pienempi kuin mitä tarpeeksi iso suru olisi.. Minulla ei ole samanlaista oikeutta saada vertaistukea enkä kuulu ryhmään. Ilmeisetsi ryhmään olisi saanut jäädä viikorajan alittavat, jotka ennen sääntöuudistusta ovat liittyneet.. mutta miksi ihmeessä jäisin, koska minun menetykseni ei ole tarpeeksi iso heidän mielestään.
Käpy-yhdistys tukee lääketieteellistä kantaa eli tuo rv22 on raja. Ryhmän vertaistukitapaamisiin saa osallistua.. mutta ei se tuntunut oikealta.. koska eräs asinatuntijakin puhui tuosta viikkorajasta..
On myös ryhmä "raskauden keskeytyksen kokeneet". Siihen liityin sen jälkeen kun sain vinkin siitä. Se on vielä pieni ja hiljainen. Ehkä se ajan saatossa kasvaa.. mutta minun suruni on suuri nyt. Vuoden päästä se todennäköisesti on jo vähän pienempi. Tarvitsen kohtalotovereita nyt. Taas tunnen vähän enemmän olevani yksin asian kanssa.. että kukaan ei ymmärrä..
minä en kuulu mihinkään.. en saanut keskenmenoa.. lapseni ei kuollut kohtuun..
Me keskeytimme raskauden...
Hölmöähän tuo on alkaa viilaamaan pilkkua noissa viikkorajoissa. Kyllä voi sanoa, että joillakin ihmisillä ei järki leikkaa sitten yhtään!!!!! Päivämäärän takia ei voi vertailla toisen surua omaansa, naurettava ajatuskin! järki käteen noilla palstalaisilla olisi otettava! Tsemppiä!!!!!!! <3
VastaaPoistaKyllä piti puhaltaa kauan aikaa etten alkanut kirjottamaan MUUTAMAA valittua sanaa jollekin ylläpidosta... sain pidettyä itseni kurissa ja painoin vain eroa ryhmästä nappia. Kyllä tämä joskus helpottaa.. pakkohan sen on.
PoistaIkävää, että joku samanlaisen menetyksen kokenut ajattelee niin mustavalkoisesti (viikkorajoista).
VastaaPoistaHuomaan, että etsit ylipäätänsäkin hyväksyntää ja tukea kovasti ulkopuolelta, pettyen siihen, ettei tuki ole toivomasi kaltaista. Voisiko rauhan etsiminen sisältä päin, omasta mielestä, auttaa? Mitä väliä sillä lopulta on, mitä muut ajattelevat? Aina löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla, mitä teetkin.. Voit halutessasi esimerkiksi lainata ajatusten tueksi ja vertaistuen saamiseksi aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.
Olet oikeassa että etsin hyväksyntää surulleni. Eniten ehkä sitä että Tiinun olemassaolo tunnustettaisiin.. että se ei olisi vain merkintä minun terveystiedoissani.. Minuun on aina vaikuttanut toisten mielipiteet kovasti.. en osaa jättää niitä omaan arvoonsa vaan jään vellomaan niihin.. siitä kun pääsisi eroon niin moni asia olisi helpompaa. Aforismit ja kuvat.. ne ovat olleet suuri osa surutyötäni. Kirjastosta voisin kyllä yrittää etsi jotain kirjoja jotka käsittelevät surua.
PoistaOlen niin pahoillani että jouduit todistamaan tuollaista!!!!!!!!!!!!!!! <3 Olet oikeutettu suruun, sinä menetit lapsesi, sinä et voinut sille tehdä mitään. Surusi on yhtä arvokas ja kunnioitettu kuin meidän muidenkin. - Hannele
VastaaPoista