17.3.2015

Niin siinä sitten tosiaan kävi, että pienen pieni alkio ei tarrannut kiinni tarpeeksi tiukasti. Useampi tunti meni itkiessä ja miettiessä syy seuraussuhteita. Olisi helppoa vedota siihen, että noro-virus sai kaiken aikaan, mutta googlen mukaan noro-virus ei ole raskaudelle vaarallinen. Raskauteni olisi jokatapauksessa mennyt kesken, ainakin uskon niin. Olo on ontto, pettynyt ja surullinen. Tunnen itseni ontoksi. Olo on tyhjä, pettynyt ja surullinen.

Jos tässä yrittää jotain lohduttavaa etsiä, niin parempi, että meni heti alkumetreillä kesken. Asia on paljon helmpompi käsitellä tässä vaiheessa. Toisekseen uskon, että luonto korjaa elinkyvyttömät pois. Alkiossa oli jotain vikaa, eikä siitä olisi kehittynyt elinkelpoista tähän maailmaan.

 En missään nimessä tarkoita, että keskenmeno olisi helppo käsitellä tai että sitä ei saisi surra näissä tilanteissa. Vanhempien ei tarvinnut tehdä sitä päätöstä, antavatko he sairaalle lapselle mahdollisuuden elämään, vai keskeytetäänkö raskaus. Toivon etten ikinä joudu tilanteeseen, jossa minun pitäisi päättää annanko lapselleni mahdollisuuden elämään.

Kerroin juuri tänään ystävälleni (joka on vasta saanut itsekin keskenmenon) raskaudestani. Hän oli surullinen, mutta samalla myös onnellinen puolestani. Tuntuu julmalta, että muutama tunti sen jälkeen kun kerroin hänelle, puhuinkin keskenmenosta kyyneleet silmissäni.  Olen kuitenkin iloinen, että kerroin, sillä juuri hän tietää tällä hetkellä parhaiten kuinka keskenmeno satuttaa. Kerroin myös muille läheisille ystävilleni raskaudesta ja ikävät uutiset heti perään. Tällaisina hetkinä voin todellakin allekirjoittaa sen että jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu suru ei ole niin raskas kantaa.

Keskenmeno satuttaa niin mieltä kuin kehoakin. Eilen sydämeni itki, tänää on ollut kehon vuoro kärsiä. Luulen että pahimmat kivut ovat ohi, mutta sydämeni tuntuu yhtä raskaalta, vähän särkyneeltä. Onneksi aika ja rakkaus parantaa ja minulla on paljon syitä onneen; lapseni, mies, johon tukeutua ja turvautua sekä ystävät ympärilläni.Sain iloita alkaneesta raskaudestani vain pienen hetken. Muutamassa päivässä ehtii kuitenkin tehdä merkillisen paljon ajatustyötä, tunteet ovat sekavia, onnea, iloa, huolta, pelkoa ja epävarmuutta. Mieleeni muodostui kuva siitä millainen perheemme olisi vuoden kuluttua ja rakastuin siihen kuvaan. Nyt on vaikea luopua siitä.Niin kai se menee, ajatustyö tulevasta alkaa heti, kun saa pienen aavistuksen siitä mitä se voisi olla. Mieli luo tietynlaisen kuvan ja vain aika näyttää, toteutuuko se. Ei meille kenelläkään ole annettu kristallipalloa, jolla voisi tulevan ennustaa, mutta haaveet ja kuvitelmat auttavat ainakin minua valmistautumaan tulevaan.Ensin mieheni ei millään uskonut, että olen raskaana, sitten hän ei millään halunnut uskoa, että raskaus meni kesken. Isoja asioita käsiteltäväksi lyhyessä ajassa. Tilanne vahvisti tunteemme siitä, että olemme toivomme saavamme yhden lapsen lisää. Ehkä tämä alunperin raskausblogiksi perustamani blogi voi jatkaa elämäänsä vauvahaaveblogina.