Minusta tuntuu, että Tiinun menetyksestä on sen verran aikaa, että kukaan ystävistäni ei enää jaksa kuunnella minua. Olen tuntenut suurta ahdistusta, kurkkua puristaa ja rintakehän päällä on kivikasa.
Edelleen haluaisin voida paremmin, haluaisin olla iloisempi ja tuntea itseni ehjäksi. Vaikka kuinka haluan ja yritän, suru palaa aina luokseni.
Kunpa voisinkin vain päättä olla onnellinen.
Onpa surullista kuulla, ettei kukaan jaksa kuunnella enää.
VastaaPoistaEihän menetyksestänne oikeasti ole kulunut kuin hetki. Jos kaikki olisi mennyt toisin, olisithan vielä raskaanakin, niin vähän on vasta kulunut aikaa. Vaikka ei lasketun ajankaan mentyä ehkä vielä helpota, ja silloin on varmaan murheellista myös. :( Ehkä uusi raskaus, jos alkaisi, lieventäisi surua hieman ja toisi ainakin onnea. Minusta on ymmärrettävää, että vauvan menettämistä suree pitkään ja jollainlailla varmasti koko elämänsä. Ei se ole mikään pikkujuttu.
Olet oikeutettu suremaan niin kauan, kuin surettaa. Ethän ainakaan ahdistu siitä, että ettet jotenkin ympäristön painostuksesta saisi "enää" surra. Anna tulla vain, tunteiden tukahduttaminen vain pahentaa oloa. Ei kannata yrittää elää muiden toiveiden mukaisesti. Sinä olet äiti, joka on menettänyt rakkaan lapsensa. Sinä saat surra sitä. Sure itsesi ehjäksi jälleen. Kyllä sekin päivä vielä tulee.
<3 Haleja.